Kemijoen lohi puhuttaa
Radio dokumentti Lohen surma : Miten lohi hävisi pohjoisen joista
Isohaaran voimalaitos Kuva: 1949. Kyytinen Pekka/ Museovirasto
Toimitusmiesten lausunto Isohaaran voimalaitoksen rakentamisesta 16.4.1937
Lohen nousu Kemijokeen loppu vuonna 1949 kun Isohaaran voimalaitos valmistui. Lohen tarina jatkuu muistoissa ja muisteloissa vielä pitkään. Tästä on osoituksena vuonna 2015 ilmestyneet kaksi väitöskirjaa aiheesta. Lisäksi on ilmestynyt myös Kemijoen historiaa käsittelevä muistelma teos.
Kemijokea Rovaniemen kaupungin kohdalla. Kuva: Ari Savikko
Kemijoen patoaminen on jokivarren ihmisille ollut aihe josta mieluummin vaietaan. Toisaalta voimalaitos rakentaminen antoi kipeästi kaivattua työtä, mutta harva osasi aavistaa kuinka totaalisesti se muuttaisi jokivarren elämää. Joen muutos on ollut paikallisille asukkaille kulttuurinen trauma, ja muutoksen kokeneet ovat sen kanssa jatkuvassa neuvottelusuhteessa. Näistä tunnoista on väitöskirjan tehnyt Outi Autti.
Hänen väitöskirjansa nimi on “Valtavirta muutoksessa – vesivoima ja paikalliset asukkaat Kemijoella“. Siinä on pääosassa ihmiset jotka ovat kokeneet tuon yhden aikamme suurimmista ihmisen tekemän luonnonmullistuksen. Kuvaavaa on kun kosken rannalla koko ikänsä asuneelta ihmiseltä kysyttiin että miltä tuntuu kun koske ei enää ole. Hän vastasi että hiljaiselta.
Isohaaran voimalaitos kesällä 2021. Kuva: Ari Savikko
kuva: Suomen Kalakirjaston kuva-arkisto
Toinen väitöskirja Kemijoesta on Kari Alaniskan ” Kalojen kuninkaan tie sukupuuttoon. Kemijoen voimalaitosrakentaminen ja vaelluskalakysymys 1943–1964”. Tämä peräti 410 Sivunen teos on loistava historiikki Kemijoen rakentamisesta. Jokaisen Kemijoen historiasta kiinnostuneen kannattaa ehdottomasti lukea tämä. Alaniska on päässyt tutkimaan niin Pohjolan Voiman, kuin Kemijoki yhtiön arkistot ja on löytänyt sieltä mielenkiintoisia yksityiskohtia tapahtumien kulusta. Teos on kirjoitettu hyvin luettavaan kieliasuun ja on kaiken kaikkien hyvin antoisa lukukokemus.
Teos on oiva jatko-osa Kustaa Vilkunan klassikko teokselle. ”Lohi”. Alaniska on tullut tutkimuksessaan siihen tulokseen että Ympäristökysymyksiä ei edes sivuttu, vaan niitä pidettiin jopa esteenä edistyksen rantautumiselle pohjolan perukoille. Toisaalta tuon ajan asenneilmapiiriä ajateltaessa prosessissa ei ollut mitään yllättävää. Luonto kokonaisuudessaan nähtiin raaka-ainevarantona, jota saattoi lähes kuka tahansa seurauksista huolimatta hyödyntää.
Näin siis Lohi uhrattiin ahneuden markkinoille, vaikka jo sen ajan tietämyksen mukaan olisi lohen elämä ja voimatalous halutessaan voitu yhdistää.
Lohisaalista. Kuva: Suomen Kalakirjaston arkisto
Tapani Niemen esseistinen viisiosainen dokumenttisarja kertoo siitä, miten lohi hävisi pohjoisen joista
Lohi on tässä jotakin suurempaa. Sen kautta näyttäytyy suomalaisen yhteiskunnan muutos, valtasuhteet, alamaisten ja valtaapitävien suhteet. Jotakin muuttuu, jokin pysyy muuttumattomana
Kemijoen merkitys eri aikoina alueen väestölle
Kustaa Vilkuna: Lohi. Kemijoen ja sen lähialueen lohenkalastuksen historia (1974)
Kustaa Vilkuna syntyi 26. lokakuuta 1902 Nivalassa. Vilkuna valmistui Helsingin yliopistosta 1927 pääaineenaan suomenkieli. Kansatieteen tohtoriksi hän väitteli vuonna 1936. Vilkuna oli tuottelias kirjoittaja, varsinainen kansatieteen moniottelija. Hänen kiinnostuksen kohteena oli myös kalastus ja siihen liittyvä kansanperinne. Vilkunan suurtyö, Lohi. Kemijoen ja sen lähialueiden lohenkalastuksen historia, ilmestyi vuonna 1974.
Vilkuna tutustui lohenkalastukseen jo oppikoululaisena osallistuessaan kahden muun pojan kanssa opettaja Veli Räsäsen Petsamon retkikuntaan 1921. Ensimmäinen aihetta käsittelevä tutkimus Huomioita koltanlappalaisten merikalastuksesta ilmestyi Suomen museossa 1930, ja 1954 hän julkaisi sekä Suomessa että Ruotsissa yhden merkittävimmistä artikkeleistaan: “Lohenkalastus kokonaisuutena”
Lopulta 1974 valmistui teos Lohi. Kemijoen ja sen lähialueen lohenkalastuksen historia. Nimensä mukaisesti teos on laaja kuvaus ikiaikaisesta lohikulttuurista. Teoksessa otetaan kantaa moniin keskeisiin lohikysymyksiin. Lohen omistusoikeuden siirtämistä valtiolle kuvataan väkivaltaiseksi asianajotempuksi. Kemijoen rakentaminen saa osansa arvostelusta.
Oli uutta että kansantieteilijä otti voimakkaasti kantaa historian kulkuun. Mielenkiintoista on myös se, että Vilkuna kuului Urho Kekkosen lähipiiriin. Kekkonen oli keskeisiä henkilöitä Kemijoen rakentamiseen tähtäävien päätösten takana. Kekkonen pohti erikoisesti Pohjois-Suomen voimatalouden ja raskaan teollisuuden rakentamista Kemissä ja Oulussa, Kemi- ja Oulujokien vesistöalueilla. Kemijoen nopea valjastus oli päätavoite. Kekkosen ansiosta valtion lisäbudjettiin varattiin ns. Pohjois-Suomen miljardi, ja valtiojohtoinen Kemijoki Oy perustettiin joulukuussa 1954. Kekkonen toimi myös Kemijoki Oy:n hallintoneuvoston puheenjohtajana.
Vilkunan kanta vesivoimarakentamiseen tulee hyvin esiin seuraavassa lauseessa: “Vieläkin on teollisuudesta ja vesivoimasta hurmaantuneita johtohenkilöitä, jotka ihmettelevät entisten lohitalonpoikien korvausvaatimuksia muistamatta, että tältä väestönosalta on viety tuottava kalastuselinkeino, pilattu parhaat rantapellot ja johdettu voima kuparilankoja pitkin etelään, täyttämään tällä hetkellä vähäistä osaa valtakunnan sähkövoimatarpeesta.”
Kirjan toiseksi viimeinen luku, Tuhoamistoimet, on sekin kuvaava. Siinä Vilkuna käy perusteelliseen tyyliinsä läpi Kemijoen rakentamiseen johtavat tapahtumat. Suurta ihmetystä aiheuttaa se, että Kemijoen ensimmäinen voimalaitos rakennettiin Isohaaraan, vaikka siinä ei ollut luonnonkoskea. Myös lupaprosessi käydään läpi perusteellisesti.
Vaikka kirja on paikoitellen raskasta luettavaa, on se erinomainen katsaus lähihistoriamme suurimmasta ympäristömuutoksesta, joka jääkauden jälkeen vesiluonnossa on tapahtunut. Samalla se on perusteellinen selonteko Kemijoen kalastuksesta ja kalastajista. Myös pyydyksiä kuvaava osuus on ainutlaatuista materiaalia. Kuvitustyö on ensiluokkaista, 202 piirrosta ja karttaa havainnollistavat tekstiä erinomaisesti. Valokuvia kirjassa on 205, ne ovat tänä päivänä merkittäviä historiallisia dokumentteja.
Kirjana Lohi avasi mahdollisuuden kalastuksen kantaaottavalle tutkimukselle suomalaisessa kansatieteessä.
Lohipatsas Pelkosenniemellä. Kuva: Ari Savikko
Rovaniemeläisen Olli Säynäjäkankaa toimittamana ilmestyi historiikki teos ”Pyörteistä voimaa”. Kirjassa on yhteensä 18 kirjoittajaa. Kirjaa pidetään jatkona vuonna 1967 Martti Linkolan ”Entinen Kemijoki” kirjaan.
Hän sanoi kirjan ilmestymisen jälkeen, että Kemijoen rakentamisen historia jää vielä kirjoittamatta. Tämä paikkaa tuota aukkoa mainiosti. Teos perustuu pitkälti sellaisten ihmisten haastatteluihin jotka olivat mukana voimalaitosrakentamisessa. Vanhin haastateltu oli 97-vuotias, joten yhtään liian aikaisin tätä teosta ei tehty.
Lohen tarina on siis Kemijolla päättynyt, mutta tarinat lohesta ei.
Lohipato Kemijoessa
Tutkimuksia
Kemijärven säännöstelysuunnitelma 1958
Teksti
kemijarven-saannostelysuunnitelma-teksti-1958
taulukot
kemijarven-saannostelysuunnitelma-1958-taulukot
Kemijärven vedenpinnankorkeutta voi seurata digitaalisella mittauspisteellä. Kuva: Ari Savikko
Kemijärven tarkkailutulokset2016
Kemijärven säännöstelyn kehittämisen seuranta
https://core.ac.uk/download/pdf/16390354.pdf
Kemijärven säännöstely ja käyttö : tutkimuksia ja selvityksiä
Nuotta nostettuna veden ääreen pystytetylle ahdinpuulle eli ululle Kemijärven Räisälässä. Kuva: Hämäläinen/Museovirasto
Vanhoja tutkimuksia ja julkaisuja
And. Joh. Malmgren. Asiakirjoja, jotka valaisevat Kemin ja Iin krruunun-kalastusten yleisiä oikeuden-suhteita.
Suomentanut J.W. Ruuth. Helsinki 1888.
Viljo Jääskeläinen: Huomioita Kemijoen kalastosta. Suomen Kalatalous Nide 2 1913
Suomen Kalatalous 2 Huomioita Kemijoen kalastosta
Kemijoen uittoyhdistys sota-aika
Kaihuan kalanviljelylaitoksen toimintakertomus 1959
Kaihuan kalanviljelylaitoksen toimintakertomus
Kemijoen merellisten vaelluskalakantojen hoitosuunnitelma 1964
kemijoen-merellisten-vaelluskalakantojen-hoitosuunnitelma-1964
Tuloksia v. 1966 järvitaimenistutuksista Kemijokeen
Järvitaimen istutuksista Kemijokeen 1966
Kemijoen järvitaimenmerkinnät vuosina 1966 ja 1967
Kemijoen järvitaimenen merkintätuloksia 1966 ja 1967
Väliaikatietoja v. 1966 järvitaimenmerkinnöistä Kemijoella kolmelta pyyntikaudelta
Väliaikatietoja 1966 järvitaimenmerkinnöistä Kemijoella
Tätä käytettiin hyväksi kemijoen velvoitteiden laskennasaa Luulajoen vesioikeus-ja kalastusasioita 1964
Kemijoen voimalaitokset kalakantojen hoitovelvotteita koskevat kalatalousviranomaisen hakemukset ja vaatimukset 1968
Kemijoen voimalaitosaltaitten kalastosta ja sen hoidosta koekalastusten ja merkintöjen valossa 1973
Kemijoen voimalaitosaltaiden kalastosta 1973
Katselmuskirja voimalaitosten lupapäätösten kalakannan säilyttämiseen käytettävää maksua koskevien lupaehtojen muuttamista 1973
Eriävä mielipide Kemihaaran kalatalousselvityksestä 1973
Eriävä mielipide Kemihaaran kalatalousselvityksestä
Lausunto Kemijoen vesistön voimalaitosten rakentamiseen liittyvästä asiakirjasto 1973
Lausunto Kemijoen vesistön voimalaitosten rakentamiseen liittyvästä asiakirjasto
Lausunto Kemijoen vaelluskalojen istutustarpeen perusteista 1974
lausunto-kemijoen-vaelluskalojen-istutustarpeen-perusteista-1974
Näkökohtia koskien Kemijoen lohikompensaatiota 1977
nakokohtia-kemijoen-lohikompensaatiosta
Utåtande rörande smoltproduktionen i Kemi älv 1977
utlatande-rorande-smoltproduktionen-i-kemi-alv-1977
Kemijoen kalakantojen hoitovelvoitteeet 1977
Kemijoen kalakantojen hoitovelvoitteet
Lausuntoja Kemijoen kalanhoitovelvotteista 1977 ja 1978
Lausuntoja Kemijoen kalanhoitovelvotteesta 1977 ja 1978
Pohjois-Suomen vesioikeuden päätös, joka koskee kalakannan säilyttämistä tarkoittavien velvotteiden määräämistä
pohjois-suomen-vesioikeuden-paatos-28-12-1979
Kemijoen kalatalouden lähivuosien kehittämisohjelma 1987
Kemijoen kalatalouden lähivuosien kehittämisohjelma
Kemijoen jokialueen kalatalousvelvoitteen tarkkailutulokset 2010-2014
Tässä raportissa esitetään kalataloudellisen velvoitetarkkailun tulokset Kemijoen jokialueelta vuosilta 2010-2014. Kalataloustarkkailussa käytetyt menetelmät ovat olleet kalastuskirjanpito, kalakantanäytteet, kalamerkinnät sekä kalastustutkimukset. Kemijoen jokialueen kalatalousvelvoitteen toteutusta muutettiin 1990-luvulla korvaamalla heikkotuottoisiksi osoittautuneita kesänvanhojen siikojen istutuksia lupapäätöksen mahdollistamalla tavalla muiden kalalajien eli kirjolohen ja taimenen istutuksin. Samalla taimenten istukaskokoa kasvatettiin huomattavasti alkuperäisen velvoitepäätöksen mukaisesta vähimmäiskoosta. Siika- ja harjusistukkaita on korvattu myös kuhaistutuksin Kemijoen pääuoman altailla sekä Raudanjoen Olkka- ja Jyrhämäjärvillä.
Vanttauskosken voimalaitos. Kuva: Ari Savikko
Kemijoen merialueen kalatalousvelvoitteen tarkkailutulokset vuoteen 2011 saakka
Kemijoki Oy ja PVO-Vesivoima Oy istuttavat velvoitteena Kemijoen merelliselle vaikutusalueelle lohen-, meritaimenen ja vaellussiian poikasia sekä siirtävät nahkiaisia jokialueelle Isohaaran voimalaitospadon yli. Istutusten tuloksia seurataan kalatalousviranomaisen hyväksymän suunnitelman mukaisesti. Tässä raportissa esitetään kalataloudellisen velvoitetarkkailun tulokset Kemijoen merialueella vuoteen 2011 saakka. Tarkkailumenetelminä ovat olleet kalastuskirjanpito, kalakantanäytteet, kalamerkinnät sekä
kalastustutkimukset.
Selvitys kalastuksesta Kemijoessa välillä Seitakorva – Isohaara vuonna 2010
Lupamyynnin perusteella tiedustelualueella kalasti vuonna 2010 yhteensä 1 963 taloutta, mikä oli täsmälleen sama kuin vuonna 2005. Eniten kalastaneita talouksia oli Rovaniemen kaupungin läheisillä vesialueilla eli Valajaskosken voimalaitosaltaalla sekä Sierilän alueella. Voimalaitosaltailla yleisin kalastustapa oli veneestä tapahtuva vetokalastus. Sierilän alueella suosituin pyyntimuoto oli muu vapapyynti
(heitto- ja perhokalastus). Kalastus painottui kaikilla osa-alueilla voimakkaasti kesäkauteen.
Lohia lipotaan Isohaarasta. Kuva: Kyytinen Pekka 1948/ Museovirasto
Kemin edustan merialueen ja Kemijokisuun kalataloustarkkailu vuonna 2012
Tässä raportissa esitetään tulokset Kemin edustan merialueen kalataloustarkkailusta vuodelta 2012. Tarkkailuun sisältyi vuosittain tehtävien pyydysten likaantumisselvitysten ja madekannan seurannan lisäksi määrävuosin tehtävä kalastustiedustelu sekä koekalastukset ja ahvenkannan seuranta.
Pohjoisen jokipyynnin tallentamisen, täydentämisen ja hyödyntämisen projekti. Päätarkastelukohteena Kemijoen voimataloudellinen rakentaminen. Suomen Kalastusmuseoyhdistys ry.
Kemijoen voimataloudellinen rakentaminen. Kalastusmuseo yhdistys
Nykyistä Kemijokea. Kuva: Ari Savikko
Naruskajoen käyttö-ja hoitosuunnitelma
http://www.sallanyhteismetsa.fi/files/113/Naruskajoen_kalaston_khs_2016-2020.pdf
Naruskajoen kalaston käyttö- ja hoitosuunnitelma 2018 PÄIVITYS 2 (4)
Naruskajoen kalaston kehittämishankkeen loppuraportti 2021
Lapin ELY-keskus vaatii kalateiden rakentamista Kemijokeen
Lapin ely-keskuksen tiedote 17.3.2017
ELY-keskus on päättänyt jättää hakemuksen Pohjois-Suomen aluehallintovirastoon Kemijoen kalanhoitovelvoitteiden muuttamiseksi. Kalatalousviranomaisena ELY-keskus vaatii, että Kemijoen voimalaitosten kalatalousvelvoitteet muutetaan vastaamaan nykytietämyksen mukaista voimalaitosten rakentamisen seurauksena syntynyttä kalaston hoidon tarvetta.
Tavoitteena on kalateiden avulla palauttaa lohen ja meritaimenen luontainen lisääntyminen Ounasjoen, Ylä-Kemijoen ja Raudanjoen vesistön laajoille lisääntymis- ja poikastuotantoalueille. Ounasjoki on Itämeren alueen merkittävin käyttämätön vaelluskalojen poikastuotantoalue, joka pystyy tuottamaan arviolta saman verran lohikalojen vaelluspoikasia kuin Muonionjoki.
Kalateiden rakentamisessa on tarkoitus edetä vaiheittain siten, että ensin rakennetaan kalojen kulkureitti Ala-Kemijoen viiteen voimalaitokseen ja näiden toiminnan käynnistyttyä tehdään kalatiet Keski-Kemijoen voimalaitoksiin. Tällöin lohikaloille avautuu pääsy myös Itä-Lapin rakentamattomiin jokihaaroihin.
Kalateiden rakentamisen lisäksi voimalaitosyhtiöitä vaaditaan luovuttamaan riittävä houkutusvesimäärä, jotta lohet ja taimenet löytävät kalateiden suuaukot. Lisäksi rakentamisen jälkeiselle ajalle vaaditaan kunnollinen kehittämispanos, jotta nousutie kutualueille ja poikasten alasvaellusreitti merelle saadaan toimimaan tehokkaasti.
Alkuvaiheessa Ounasjokeen leimautuneiden lohi- ja meritaimenkantojen luominen on tärkein toimenpide. Siksi kalanhoitovelvoitteen lupaehtoihin kuuluu merestä pyydystettyjen emokalojen siirrot Ounasjoen kutualueille. Lisäksi esitetään kahden miljoonan lohen ja 200 000 meritaimen yksivuotiaan poikasen vuosittaisia istutuksia koskialueille. Meritaimenen emosiirrot ja kotiutusistutukset suunnataan pääosin Ala-Kemijoen ja Ounasjoen sivujokiin.
Nykyinen Kemijoen kalanhoitovelvoite on ollut voimassa 35 vuotta. Patoaltaiden karut ympäristöolosuhteet eivät ole soveltuneet istutuslajeiksi alunperin määrättyjen kaksivuotiaiden taimenten ja kesän vanhojen siikojen elinympäristöksi ja siksi nämä lajit aiotaan korvata muilla kaloilla. ELY-keskuksen uudessa velvoitehakemuksessa istutuksiin esitetään käytettäväksi kuhaa sekä pyyntikokoiseksi kasvatettuja taimenia ja kirjolohia.
Merialueen kalanhoitovelvoite on tarkoitettu ammattikalastukselle aiheutuneiden vahinkojen kompensointiin. Uudessa velvoite-esityksessä Kemijokisuuhun tehtävien lohi-istutusten määrää esitetään nostettavaksi nykyisestä 615 000:sta 700 000 poikaseen ja meritaimenen vastaavasti 90 000:sta 100 000 poikaseen. Osa lohi-istutuksista esitetään tehtäväksi Taivalkosken patoaltaaseen kalojen leimautumisen tehostamiseksi. Merialueen vaellussiian istutusvelvoite säilyy edelleen 3,1 miljoonassa poikasessa. Nahkiaisen ylisiirtovelvoite ollaan pysyttämässä 100 000 yksilössä, mutta nahkiaiskannan tarkkailuun ja tutkimukseen esitetään lisäpanostusta.
Kalataloushaitan suuruutta arvioitaessa merkittävin Kemijoen ja sen vaikutusalueen kalataloutta koskeva muutos on ollut kalakantojen tuottoa ja niiden hoitoa sekä luonnon monimuotoisuutta koskevan tiedon lisääntyminen. Lisäksi Kemijoen uiton päättyminen ja vesistöalueella tehdyt kalataloudelliset kunnostukset ja suojelutoimet, istutuspoikasten eloonjäännin huomattava heikkeneminen merialueella muuttavat arvioita.
Kansalliset ja kansainväliset sopimukset ja säädökset, kuten EU:n vesipuitedirektiivi ja meristrategiadirektiivi velvoittavat Suomea huolehtimaan uhanalaisten vaelluskalalajien säilymisestä ja luontaisen lisääntymiskierron edistämisestä. Uusi kalastuslaki sekä kansallinen kalatiestrategia ja lohi- ja meritaimenstrategia ohjaavat tavoitteiden toimeenpanoa. Vaelluskalojen palauttaminen on yhtenä toimenpiteenä nykyisen hallituksen kärkihankelistalla.
Kemijoki Oy ei aio rakentaa ELY-keskuksen toivomia kalateitä: “Kohtuuton esitys”
Esitys kalatalousvelvotteeksi 2017
Kalatalousviranomainen katsoo, että Kemijoen Isohaaran, Taivalkosken, Ossauskosken,
Petäjäskosken, Valajaskosken, Vanttauskosken, Pirttikosken ja Seitakorvan sekä Raudanjoen Permantokosken voimalaitosten lupaehtojen muuttaminen on välttämätöntä menetetyn vaelluspoikastuotannon korvaamiseksi, luontaisen lisääntymisen palauttamiseksi
osaksi kannan hoitoa sekä perinnöllisen monimuotoisuuden ja kalastusmahdollisuuksien
turvaamiseksi.
191031_Hakemuksen täydennys PSAVI_932_2017
200117_Hakemuksen täydennys PSAVI_932_2017
Arvio muiden mahdollisten teknisten ratkaisujen toteutettavuudesta
arviot Isohaaran olemassa olevien kalateiden toimivuudesta
Kemijoen voimalaitosten (meri-Kemijärvi) ja Raudanjoen Permantokosken voimalaitoksen
Korkeimman hallinto-oikeuden päätös (30.5.1980)
Sutela, T. 2015_Kemijoen sisävesivelvoitteen uusimistarpeen selvitys
Lohikannan palauttaminen Ounasjoelle – skenaario eri vaiheissa toteutettavien hoitotoimenpiteiden
Muistio korvauspäätösten merkityksestä määrättäessä
Muistio voimassaolevien velvoitteiden lakkaamisesta
NAHKIAISKANNAN HOITOTOIMET RAKENNETUILLA JOILLA
Olosuhteiden muutos vesilain 3 luvun 22 tulkinnassa
Ossauskosken voimalaitoksen rakennusvirtaaman nostaminen
Petäjäskosken voimalaitoksen rakennusvirtaaman nostaminen
Pirttikosken voimalaitoksen rakennusvirtaaman nostaminen
Seitakorvan voimalaitoksen rakennusvirtaaman nostaminen
Valajaskosken voimalaitoksen rakennusvirtaaman nostaminen
PSAVI9322017_päivitetty_hakemus_Kemijoen_velvoitemuutos_190322
http://www.ely-keskus.fi/web/ely/kemijoen-kalanhoitovelvoitteen-muutos
Kemijoen pääuoman vesistötarkkailusuunnitelma 2013-2018
http://www.kemijoenvsy.fi/download/Liitteet1_3.pdf
Kemijoki oy:n istutus ja tarkkailu raportteja 2017
Kitisen istutusraportti ja istutustoimenpiteiden tarkkailu vuonna 2017
Isohaaran voimalaitoksella Kemijoella testattiin vuonna 2018 uutta kalatieratkaisua
https://yle.fi/uutiset/3-10289706
Kuva: Juha Iivari
Kalasydäntä asennetaan Isohaaranpadon alle. Kuva: Juha Iivari
https://tapahtumat.tekes.fi/uploads/238731005/Kalasydn-2333.pdf
Isohaaran kalatieseurannat
20.-Jokikokko-Viitala-Telemetriaseuranta
Raportti-Isohaaran-kalateiden-käytöstä-ja-hoidosta-2019
Raportti-Kemijoen-syksyn-2018-näytepyynnistä
Ala-Kemijoen sivujokien hydromorfologisen tilan inventointia
Keski- ja Ylä-Kemijoen sivujokien kalatalousselvityksiä vuosina 1989-2004
Prevalence of stocked whitefish in River Kemijoki, Finland, inferred by micro X-ray fluorescence analysis of otoliths (2020)
Prevalence_of_stocked_whitefish_in_River_Kemijoki_
Vertical and horizontal distribution of ascending Atlantic salmon in power plant tailrace channels
Päätös : Kemijoen vesienhoitoalueen vesienhoitosuunnitelmaa koskevat valitukset
Voimatalous ylitti kalastuksen edut – Kemijoen lohi historiasta nykypäiviin
Kemijoki oli aikoinaan Suomen tärkein lohijoki. Kemijoen merkitystä Pohjanlahden tuottoisimpana lohijokena kuvaa arvioitu vuosisaalis 1600-luvulla. Se oli jopa 3 000 tynnyriä, nykymitoin yli 350 000 kiloa. Saaliit vaihtelivat toki – ja huippuvuosillahan on taipumus kovin helposti jäädä myöhemmissä analyyseissä keskiarvoiksi. Keskiarvoina tuota lukua voidaan kuitenkin pitää ainakin Kemijoen lohenpyynnin historiaa laajimmin tutkineen Kustaa Vilkunan (”Lohi”, Vilkuna 1975) mukaan. Tuolta ajalta olevan ”Gudz ’ Werk” – ylistysrunon (1685) sepittäjä arkkipiispa Haqvin Spegel osoittautui kuitenkin huonoksi ennustajaksi:
”Siell missä Kemijoki halkoo Pohjanmaata,
Ei lohen paljous moinen saata koskaan laata.
Sen vuosituotto kolmetuhatta on tynnyriä.
Ah, kuin moneen suuhun herra suopi syötäviä.”
Kemijoen lohen historia on käytännössä ollut historiallisella ajalla tarina luonnollisen lohikannan ja sen pyyntikulttuurin vähittäisestä tuhoutumisesta kaikkine oikeustaisteluineen. Kustaa Vilkunan Lohi-teoksessa lohenpyynti jäsentyi vuosittain toistuviksi ekologisiksi jaksoiksi, jotka taas määräsi kalan käyttäytyminen ja pyyntitekniikka. Laajempi kerros tutkimuksessa oli näihin kokonaisuuksiin kytkeytyvä suuri historiallinen ja yhteiskunnallinen muutos keskiajalta lähtien. Kyseessä on lohenpyynnin merkityksen muutos, sen siirtyminen valtion kontrolliin sekä lopulta koko jokipyynnin tuhoutuminen kehityksen pyörässä.
Kemijoen lohen arvellaan olleen suurinta Suomessa saatua ja siten laadultaankin arvokkainta. Tätä tukivat T.H. Järven tekemät pitkäaikaiset tutkimukset eri lohijoilta, joihin kuului mm. 14 000 lohiyksilöä parin vuosikymmenen ajalta. Pohjoisiin jokiin nousseet lohet olivat olleet merivaelluksella 2-3 vuotta, kolme vuotta vaeltaneiden painaessa keskimäärin 11 – 12 kiloa. – Etelä-Suomessa vastaavat lohet painoivat 9 – 11 kiloa. Pohjoisessa syntymäjokensa jätti lohista pääosa kolmivuotiaina, etelän joilla taas pääosa jo kaksivuotiaina.
Vanhastaan nousulohi eli nousukala jaettiin nousuajankohdan mukaan kolmeen ryhmään: kirsikala, kesäkala ja jokkalo. Kirsikala nousi kesäkuun alussa. Tärkein suurpyynnin kohde oli kesäkala, joka nousi kesäkuun puolivälin ja heinäkuun lopun välillä tulvan laskeuduttua. Jokkalo nousi elokuun lopulta syyskuun lopulle. Lohilla oli myös koon mukaan eri nimityksensä.
Vanhimmat tiedot Kemijoen ja sen suualueiden kalastuksesta ulottuvat asutus- ja esinelöytöjen perusteella koko joen olemassaolon ajalle eli 7 000 – 8 000 vuoden taakse. Rantaviivan siirtyessä siirtyivät tämän kalastaja-metsästäjä-keräilijäväestön asuinpaikat mukana. Kyseessä olivat nähtävästi nykyisten suomalaisten ja saamelaisten esi-isät. Kiinteä kyläasutus alueella oli olemassa jo historialliselle ajalle tullessa, mihin oli vaikuttanut länsisuomalaisten ja karjalaisperäisten verottajien ja sesonkikalastajien saapuminen alueelle. Asutuksessa ja nimenomaan kalastuksessa muotoutui vähitellen jo 1500-luvulla ero alajuoksulla noin peninkulman matkalla asuneiden ”ala-asukkaiden” ja ”yläasukkaiden” välillä, mikä näkyi lukuisina riitoina. Niihin vaikutti mm. alajuoksun pyynnin tehostuminen uutuuksineen. Alimmat kylät olivat tuolloin Lautiosaari, Liedakkala (Sihtuna), Hirmula ja Ilmoila, yläkyliä olivat Koroisniemi, Paakkola, Koivukylä, Jaatila, Muurola, Korkola ja Rovaniemi. Tämä jako ei rajakylien (Ilmoila, Koroisniemi) kohdalla ollut aina tarkka.7
Tärkein pyyntialue oli jo ennen historiallista aikaa Kemijoen alajuoksu ja etenkin alue jossa lohi alkaa pyrkiä varsinaiseen virtaan. Vallitunsaari on jakanut jokisuun kahtia ja vaikka joen ja meren rajan määrittely on vaihdellut, saarta voidaan pitää yleisesti myös varsinaisen virran alkuna ensimmäisine jokipatoineen. Alapuolella pyynti on katsottu meripyynniksi. Tähän muodostuneeseen suualueeseen on laskenut pohjoisesta Kaakamojoki. Vallitunsaaren alapuolinen suualue Rastinsaareen asti kehittyi vähitellen keskiajalla lohen rauhoitusalueeksi kuninkaallisesti vahvistetuin päätöksin vanhojen sopimusten pohjalta. Rauhoitusalue vahvistettiin lopulta Kemijoen lohenkalastusjärjestelyn ns. toimeenpanoasiakirjassa (executions-act) vuonna 1666 kuningatar Hedvig Eleanoran allekirjoittamana. Päätös oli seurausta ”ylä- ja ala-asukkaiden” välisistä riidoista, jotka tosin jatkuivat edelleen. Suualueen pyyntiä ei myöskään kokonaan saatu hillittyä.
Meripyyntialueeksi vakiintui 1600-luvulla alue Rastinsaaresta ulospäin. Meripyyntiä harjoittivat sekä ala- että yläjokiset vanhoilla pyyntipaikoillaan, joihin heillä oli oikeutensa. Meren osuus lohisaaliista ei ollut lainkaan vähäinen, 1500-luvulla jopa kolmannes. Pyyntialue ulottui lounaassa ulos jokisuulta Valkeakariin ja etelässä Ajoskrunniin saakka.
Varsinainen Kemijoki lähti siis keskiajalta alkaen Vallitunsaaresta, josta yläjuoksulle päin oli tuottavin jokipyynti koko historiallisen ajan. Ensimmäinen 10 kilometriä Vallitun ja Ilmolan saarten välillä tuotti 1600-luvun arvioiden mukaan puolet koko joen lohisaaliista. Vuonna 1666 tehdyn kullekuntajaon pohjalta toinen puoli koko Kemijoen kalastusyhteisöstä eli neljä pato- eli kullekuntaa alakylistä kalasti Ilmolansaaren alapuolella, toinen puoli, yläpitäjäläiset, ylempänä aina Rovaniemelle saakka. Kemijärvi jäi varsinaisen lohenpyyntialueen ulkopuolelle. Sisäinen vuorokalastusjärjestely vähensi riitoja ja käytännössä lopetti aikanaan ylä- ja ala-asukkaisiin jakautumisen.
Kemijoen kalavedenomistuksen ja kalastusoikeuksien historia on kokonaisuutena hyvin monivaiheinen sekoitus kansanomaisia oikeuskäytäntöjä ja valtion keskusjohtoisen hallinnon otteen kiristymistä. Määritelmä ”kenen ranta, sen vesi” oli vahvistettu kuningas Maunu Ladonlukon toimesta vuonna 1358 myös virtavesiä koskien. Toinen traditio on ollut se, että yksityisvesien nauttija antoi puolet tulostaan alueen omistajalle. Kolmas traditio on ollut laajemmilla kalavesillä valtion oikeus saada saaliista veroina. Näin menettelivät Kemijoella ensin Novgorodia edustaneet karjalaiset ja myöhemmin Ruotsin kuninkaat Kustaa Vaasasta alkaen. Heille katsottiin kuuluvat ”kuninkaan väylän” joessa ja sen mukaisesti puolet väylän saaliista. Näin kalaveden omistuksesta tuli tärkeä intressikohde mistä myöhemmät riidat ja oikeudenkäynnit seurasivat.
Alueen ensimmäiset verottajat olivat ruotsalaisia ja myöhemmin keskiajalla karjalaisia, kunnes alue vakiintui Ruotsin haltuun, ensin kirkollisesti ja lopulta valtiollisesti (Täyssinän rauha 1595). Ruotsinvallan aikana kulki verottajana ”hiippa edellä, kruunu pian perässä”, kuten Kustaa Vilkuna on todennut. Piispa alkoi verottaa lohijoilla yleisesti lohikymmenyksiä, lisäksi kirkolle kehittyivät verokohteiksi piispan pyhätyölohet, paikoin kirkkoherrojen lohikymmenykset sekä kappalaisten lohiosuudet. Papistolla oli Kemijoella, kuten muillakin joilla myös yksityisiä lohipatoja.
Ruotsin valtion verotus alkoi Kemijoella sekin jo ennen valtiollista liittämistä, mikä johtui alueen siirtymisestä Ruotsin valtapiiriin. Välillä verotuotto laskikin kirkollisen verotuksen sekä nimettyjen lohivoutien omavaltaisuuden ja laittomuuksien vuoksi. Talonpoikien jatkuva valitus verotuksesta johti vuonna 1618 tehtyyn ns. Schedingin sopimukseen. Sen mukaan päädyttiin lohenkalastuksessa vuotuiseen vakinaiseen säädännäisveroon. Sopimuksen mukaan Kemi toimitti 55 tynnyriä (tynnyri on 119 kg), Ii 45 ja Oulu 35 tynnyriä verokiintiönä vuosittain. Sopimus vakautti lohenpyyntiä ja oli voimassa peräti 275 vuotta, sillä se onnistui poistamaan kruunun ja talonpoikain väliset veroriitaisuudet. Molemmat voittivat, koska talonpojat saivat haluamansa vakituisen verokiintiön ja kruunu vakituisen vuositulon.
Ristiriidat siirtyivät nyt alemmalle portaalle eli ylä- ja alajokisten välille sekä kalastajien väliseksi. Kuinka suoritus oli jaettava pyytäjien kesken? Vanha henkilökohtaiseen kalastustoimintaan perustuva ns. pää- ja jousisysteemi ei tullut enää kyseeseen, varsinkin kun oli jo siirrytty (1608) kokonaan uuteen verotusjärjestelyyn, maaveroon. Uusi järjestely oli kivulloinen, koska ikivanhastaan saalis, vastuut ja verot oli jaettu miesten (jousien) tai talojen (savujen) mukaan – ei maaosuuden veroluvun mukaan. Viranomaisten mielestä manttaali oli taas suoraan sovellettava lohenpyyntiin. Pelastavaksi portaaksi kehittyi ns. ”lohimanttaali”, joka saattoi olla suurempi kuin talon varsinainen veromanttaali ja osin suhteutettu lohenpyyntiin.
Voimakkainta Kemijoen lohenpyynti oli ilmeisesti 1800-luvun puolivälistä 1870-luvulle. Siitä alkaen valtion toimenpiteet, aluksi tukinuiton, myöhemmin voimatalouden muodossa rajoittivat pyyntiä.
Uitto ja sahatoiminta tulivat 1800-luvun lopulla metsätalouden läpimurron seurauksena niin voimakkaiksi tekijöiksi, että tämä vaikutti oikeuskehitykseen ja lohenpyyntioikeuksien rajaamiseen talonpojilta. Vanhimmat sahat toimivat sivuvesistöissä, mutta vuosina 1860-61 syntyi jokisuuhun Laitakariin ensimmäinen höyrysaha ja vuosina 1873-74 Karihaaraan paljon suurempi. Viimemainittu pidensi uittoaikoja ja -matkoja ja alkoi jo todenteolla haitata kalastusta. 1874 sahanomistajat saivat senaatin vahvistamaan Kemijoen ensimmäiset lauttaussäännön uittoaikoineen, mikä rajoitti jo vanhaa vuotuispyyntiä melkoisesti. Vuoden 1900 uittosäännössä uittoajat jälleen laajenivat ja viranomaiset alkoivat toisaalta säädellä vuotuispyyntiä. Vuokrasopimuksia solmittiin kalastamoiden kanssa ja Kemiyhtiö sai haltuunsa pääosan yksityisten lohenpyyntioikeuksista. Taistelu kalastus- ja uittoajoista koveni jatkuvasti. Vuoden 1900 uittosäännössä uittoajat jälleen laajenivat ja viranomaisetkin alkoivat toisaalta säädellä vuotuispyyntiä. Vuokrasopimuksia solmittiin kalastamoiden kanssa. Kemin kruununkalastusarentiyhtiö vuokrasi vuodesta 1904 lähtien yhtiölle vuosittain koko lohenkalastuksen. Lauttausyhdistys alkoi vuokrata pyyntioikeuksia omilla ehdoillaan uusille vuoden 1902 kalastuslain nojalla syntyneille kalastuskunnille.
Kemiyhtiö sai haltuunsa pääosan yksityisten lohenpyyntioikeuksista, ja lopputuloksena oli lohenpyynnin siirtyminen käytännössä lauttausyhtiön kontrolliin vuonna 1920. Viimeiset suurpadot olivat Korvan pato (vuoteen 1932) ja Kurinpato (vuoteen 1947).
Lopullinen päätepiste Kemijoen vanhalle lohenpyynnille tuli voimatalouden puolelta. Isohaaran voimalan rakentaminen 1947 heti joen alajuoksulle sinetöi lopullisesti lohen kohtalon. Tätä edelsi Yhtyneiden Paperitehtaiden ja useiden muiden keskeisten osakeyhtiöiden muodostaman Pohjolan Voima Oy:n perustaminen ja sen laajamittainen koskiosuuksien ostamistoiminta. Kriisiaika ja vesivoiman vähentyminen etenkin Karjalan luovuttamisen vuoksi oli otollinen rakentamiselle ja vieläpä luvan myöntämiselle heti joen alapäähän.
Maantieteellisesti pyynti ulottui kulta-aikanaan laajimmillaan meripyyntialueilta Kemin Ajoksesta ja Maksniemestä aina Rovaniemen Ylikylään. – Saattoipa siis olla kalastajia, jotka liikkuivat vuosittain koko tämän 150 kilometrin matkan. Kuinka Kemijoella vanhastaan kalastettiin?
Jokipyynti voidaan jakaa patopyyntiin vakituisilla kalastamopaikoilla eli pyyntiin kiinteillä laitteilla, pyyntiin liikkuvilla pyydyksillä sekä irtaimilla pyyntivälineillä. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat erilaiset padot, kiinteästi asetetut verkot sekä patojen yhteydessä olevat lanat eli lohirysät ja patolaitteisiin kiinnitetyt pyytävät verkot (potkut, vennit). Liikkuvia pyydyksiä ovat olleet kulteet ja heitot, verkkomaiset inat eli vatanuotat sekä ajoverkot (kulkuudet, saaruat). Liikkuvia pyydyksiä olivat myös karsinapatojen suurissa karsinoissa käytetyt kullenuotat. Irtaimia käsikalastusvälineitä ovat olleet lipot eli haavit ja arinat eli atraimet. Meripyynnissä jokisuun läheisyydessä olivat pyydyksinä ns. ”saaristokulle” ja ina, verkot (meripotkut, potkujuonet ja katiskot) ja lopulta myös isorysät. Sen, mitä pyydystä milloinkin käytettiin, riippui täysin lohen vuotuisesta käyttäytymisestä. Tätä kulttuuriekologista vuotuisrytmiin sopeutumista Kustaa Vilkuna on kuvannut kirjoituksissaan.
Sukukypsä lohi nousee joka kevät suolaisesta vedestä makeisiin jokivesiin kutemaan. Kemijoen, kuten muidenkin pohjoisten jokiemme lohi ilmaantui jokien läheisyyteen tulvan noustua. Lohta pyydettiin jokisuun merialueilta em. meripyydyksin, tuottavin merikalastus alkoi mutkaverkoilla lohen ryhtyessä siirtymään itse jokeen. 1800-luvulla tässä pyynnissä siirryttiin uutuutena osin isorysiin, joka levisi siian ja silakan pyynnistä lohenkin pyyntiin.
Jokeen tehtiin kevätkesällä lyhyitä tulvapatoja ottavine pyydyksineen tai käytettiin sopivilla paikoilla rantaan vedettävää inanuottaa tai ulompana toimivaa kullenuottaa. Tämä keväinen nuottaus kiellettiin vuonna 1837. Lisäksi tulvan aikana saatettiin käyttää ajoverkkoa eli kulkuutta, vaikka se olikin enemmän syyskesän pyydys.
Tulvan laskeuduttua alkoi varsinainen suurpyynti padoilla. Lohi siirtyi keskemmälle jokiväylää, ja sitä varten tehtiin Kemijoen kuuluisat suurpyydykset, karsina- ja lanapadot. Ne tulivat käyttöön viimeistään keskiajan lopulla, aiemmin oli käytetty vain pienempiä ranta- ja potkupatoja. Patojen ohella nostettiin suurimmissa koskissa pohjasyvänteistä lohta – kuten siikaakin myöhemmin kesällä – pitkävartisilla lipoilla. Heinäkuun lopulla alkoi taas kullenuottapyynti, kun lohi pysytteli patojen ulottumattomissa suvantovesissä eli korvasti edestakaisin niissä. Kullepyyntiä ja etenkin sen alkua säädeltiin 1600-luvulta alkaen voimakkaasti. Se siirtyi viimein kokonaan elokuulle. Keskiaikana sitä voitiin vielä harjoittaa vielä läpi kesän kaikissa sopivissa suvannoissa. Syyskesän koittaessa lohi alkoi pysyä yhä enemmän paikoillaan, jolloin otettiin käyttöön ajoverkot eli kulkuudet. Sekin pyynti oli 1700-luvulta alkaen vuosittain (25.8. -) säädeltyä, ja rajattiin vuonna 1666 perustetuille kahdeksalle kulle- eli patokunnalle. Syyskuulla lohi lakkasi liikkumasta ja lymyili joen kostepaikoissa, jolloin laskettiin seisovia verkkoja, laiskoja, näihin tyveniin. Lopulta, lohen siirtyessä syys-lokakuussa matalille sorapohjaisille kutupaikoilleen, sitä voitiin vielä pyytää järeillä lohiatraimilla suuriakin määriä. Kudulta palaavaa laadultaan jo hoikempaa ja huonompaa laskulohta saatettiin pyytää vielä myötävirtarysillä eli ruonilla.
Varhaisimmat historialliset tiedot patopyynnistä ulottuvat keskiajan lopulle. Padoissa näyttää jo silloin olleen itsenäisinä pyytävinä osasina lana- ja verkkopyydyksiä. Lana patopyydyksen osana tuli käyttöön Ruotsin puolelta 1500-luvulta. Karsinapato oli myös tunnettu jo tuolloin, ja tehokkaina pyyntilaitteina lana- ja karsinapadot valtasivat oman keskeisen roolinsa suomalaisessa kalastuskulttuurissa – sen erään parhaan asiantuntijamme Eero Naskalin (1993) sanoin puhutaan jopa maailman kaikkien aikojen suurimmista puisista pyyntilaitteista. Uudet patolaitteet juuri saivat aikaan riitoja ja tarpeen sopia kalastusjärjestelyistä ”ala- ja yläasukkaiden kesken”. Potkuverkkopadot ja rantapadot ottavine pyydyksineen olivat jo varhempi ilmiö, ne olivat käytössä kautta joen jo ennen noita monumentaalisia karsina- ja lanapatoja. Eri patotyypeissä käytettiin toki sovellutuksina vaihtelevasti itsenäisiä verkko- ja rysäpyydyksiä.
Lähemmin tarkasteltuna patopyynnin erikoisluonne paljastuu siinä, kuinka eri patotyypit noudattivat joen virtauksia ja muita olosuhteita. Vuosina 1879-1870 tehdyn kartoituksen mukaan oli Kemijokea koskeville kartoille merkitty 184 patoa, jotka oli laadultaan jaettu lyhyisiin kevät- eli rantapatoihin, lanapatoihin ja suuriin karsinapatoihin. Tainiopato, joka oli katiskamainen, vuolaassa virrassa tai nivassa käytetty raskaan puurakenteinen pyydys, käytettiin ilmeisesti myös varhain Kemijoella. Rantapadoista käytettiin nimitystä tulva- tai korvapato. Useimmissa niissä oli itsenäisenä pyydyksenä lana tai verkkopotku. Padot ulottuivat jokirannasta olosuhteiden mukaan muutamasta metristä aina 40 metriin saakka. Valtiolle yksityisten lohipadot olivat jo 1600-luvulta lähtien kiusankappale, jota pyrittiin verottamaan ja joiden käyttöä säätelemään. Lanapadoista on esimerkkinä vuonna 1947 Tervolan Koivun Könkäälle viimeisenä tehty pato. Patoseinämän ottava pyydys oli lana, yleensä kolmivanteinen rysä, jonka suu oli kiinnitetty neliömäiseen puukehykseen. Suurista karsinapadoista on puolestaan esimerkkinä aina 1930-luvulle saakka toiminut Korvan eli Sihtunan karsinapato. Karsinapato lienee muuten niitä harvoja pyydyksiä maailmassa, jonka sisällä kalastettiin erikseen: vasta patoseinämän karsinasta lohet pyydettiin talteen kullenuotalla. Liikuteltavista pyydyksistä kulle eli heitto oli muutenkin tärkein, muita olivat ajoverkko kulkuus ja poveton nuotta eli ina. Kulteilla kalastaminen koki viimeisen nousukautensa 1800-luvun lopulla. Laiskaverkoilla pyynti, lippopyynti ja atrainpyynti kuuluivat vanhaan Kemijoen vuotuisrepertuaariin. Uistinkalastus oli myös osin varhaisempaa, sillä kansanomaisia ”lohipeltejä” käytettiin koko historiallisen ajan pääpyyntijaksojen lomassa. Kemijoella tehdyt ja käytetyt kansanomaiset lusikkauistinmallit tulivat myöhemmin tunnetuksi maanlaajuisesti.
Elämä saaliin ympärillä oli monimuotoista. Lohisaaliin jakamisessa oli omat kansanomaiset menettelynsä pyyntikuntien sisällä. Viessa -jakotapaa käytettiin suuria saaliita jaettaessa, se perustui yhtä suurten punnittujen kalaerien tasajakoon. Pienemmissä saaliissa käytettiin usein jakamista samankokoisiin kasoihin, jotka arvottiin. Saaliin säilöntään ja vientiin tarvittiin valtavia määriä puuastioita, suuremmissa puuammeissa saalis säilöttiin ja puutynnyreissä (14 leiviskää/119 kg) kaupattiin ja vietiin verotarkoituksiin. Puuastioiden tekijöinä kunnostautuvuivat mm. liminkalaiset, jotka vaihtoivat tynnyreitä loheen. Vanhimmat säilytystavat hapattaminen ja savustaminen väistyivät suurelta osin keskiajan lopulla pääasialliseksi tulleen suolaamisen tilalle.
Pyyntipaikkojen elämään kuuluivat myös vuotuisjuhlat, kuten pyytäjien ja kyläläisten lohijuhla pyyntikauden päätapahtumana ja esim. Korvan padolla lisäksi patopäivät. Virkamiesten ja papiston vierailut olivat myös kestityksen paikka. Padon pyyntimiehillä oli omat lohipalkkansa ja pyynnin kuluessa valmistettiin luonnollisesti lohta keittäen ja paistaen.
Pyyntikuntien saaliiden markkinointiin muodostuivat omat paikkansa. Vanhimmat markkinapaikat olivat kirkkojen läheisyydessä. Kemissä sellaiseksi muodostui Haminasaari vuoden 1520 paikkeilla kirkon myötä. Viralliset markkinaoikeutensa paikka sai Kustaa Vaasalta vuonna 1531, jolloin muiksi luvallisiksi kauppapaikoiksi Perämeren rannikolla tuivat Kemin, Oulun, Iin ja Tornion satamat. Kemin markkinat pidettiin varhimmin elokuussa, mutta keskiajan lopulta niitä lienee pidetty koko lohennousun keskeisin aika. 1600-luvulla ne alkoivat kesäkuun lopussa, ja vähitellen kestoaikaa pyrittiin säätelemään. Saalista, joka saatiin markkina-ajan ulkopuolella, myytiin mm. kiertäen kaupalla maakunnissa.
Lohi siis tarjosi elantoa vähintäinkin puolivuosittain Kemijokivarren asukkaille, joita Kustaa Vilkuna kutsui ”lohitalonpojiksi”. Siihen tarvittiin kokonainen sarja vuotuisrytmiin sovellettuja pyydyksiä, suunnaton määrä yhteisöllisyyttä ja saaliin hyödyntämisen taitoa. 1600-1800 -luvuilla tapahtui kuitenkin kokonaisuutena suuri muutos keskushallinnon otteen vahvistuessa ja sen samalla rajoittaessa perinteisiä oikeuksia. Vaikka saatiin sovittua vanhat riidat ala- ja yläjuoksun välillä, lohenpyynnistä tuli ”kruununkalastus”, joka keskittyi yhä enemmän tiettyihin suurpatopaikkoihin, etenkin pienimuotoisemman vuotuiskalastuksen kokiessa rajoituksia.
Lopulta hallinnon uudet intressit ja talouselämän vaateet, uitto ja voimatalous etunenässä, mullistuvat 1800-luvun lopulta koko joen hyödyntämisen, eikä siinä ollut sijaa luonnonvaraiselle lohikannalle. Kemijoen lisäksi vastaavan kehityskulun kokivat myös pohjoisen lohijoista Iijoki ja Oulujoki sekä etelämpänä Kokemäenjoki ja Kymijoki. Itämereen virtaavista vapaista lohijoistamme suurimmaksi jäi Tornionjoki.
Video: Kun lohi loppuuu joesta
Video: Kemijoen lohet saivat piispatkin tukkanuottasille
Video: Ounasjoki virtaa vielä vapaana
Video: Tekoaltaat mullistivat sompiolaisten elämän
Video: Hukutettu maa
Kemijoen sisävesivelvoitteen uusimistarpeen selvitys 2015
Linkkejä
VARRASLOHEN PAISTAMINEN, Kemijoen lohen tarinaa
http://www.keminkirkonkylanosakaskunta.fi/historia.html
http://alakyla.lappi.fi/alakylan-kalastuskunta
https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Varrassiian_paistaminen
http://www.alakemijoki.omatsivut.info/
http://www.savukosket.fi/kosket/kemijoki-kemihaara/
https://www.kemijoki.fi/joen-kayttajille/kalastus.html
http://www.ahven.net/index.php?os=3&subos=1&subsubos=1&kalastusalue=show&id=208&show=kalastusluvat
https://www.visitkemijarvi.fi/fi/voi_hyvin-ja_liiku/kalastus/
Lyhyt elokuvia Kemijoesta
https://www.elavamuisti.fi/haku?kw=kemijoki&=Hae
https://www.elavamuisti.fi/aikajana/lohenpyyntia-simossa
Muisti: Hukutethin kyliäkin – Lokan ja Porttipahdan tekoaltaat peittivät asuinsijat ja porolaitumet
Kirjallisuusluettelo tekojärvet
Heinimaa, S., Mutenia, A., Salonen, E., Kotajärvi, M. 2000. Taimenistutusten kehittäminen Lokan ja Porttipahdan tekojärvissä. Kala- ja riistaraportteja nro 174. 30 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Helsinki.
Heinonen, P., Airaksinen, E. 1974. Lokan ja Porttipahdan tilan kehittymisestä vuosina 1971-1974. Vesihalliyus. Tiedotus 77. 26 s. Vesihallitus. Helsinki.
Hilli, T., Rantala, L. 2005. Lokan ja Porttipahdan tekojärvien sekä niiden alapuollisten jokien vedenlaadun tarkkailu vuonna 2004. 36 s. PSV- Maa ja Vesi oy.
Hirn, E., Pulli, M. 1966. Pohjois-Suomen vesioikeuden päätös Valtion vesivoimatoimikunnan hakemukseen luvan saamiseksi Lokan tekojärven rakentamiseen ja säännöstelemiseen Sodankylän kunnassa. DN: o I/424/c-64, n:o 144/66/I. 48 s. Oulu.
Huttula, E. 2006. Lokan ja Porttipahdan tekojärvien kalojen elohopeapitoisuuden tarkkailu vuonna 2005. Moniste. 5 s. Kemijoki oy.
Jokikokko, E., Riikonen, R., Lampela, J. 1990. Porttipahdan isorysä- ja troolikokeilun tulokset vuodelta 1989. Suomen Kalastuslehti. 2 s., s. 62-63. Helsinki.
Kinnunen, K. 1985. Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden sekä niiden alapuolisten jokien tilan kehittyminen vuoteen 1984 saakka. Avustavan virkamiehen lausunto. 73 s.
Kontio, M. 1993. Lokan ja Porttipahdan altaiden tutkimus, esitutkimus suunnitellun Vuotoksen altaa geokemiallista selvitystä varten. Pohjois-Suomen aluetoimisto. 39 s. Geologian tutkimuskeskus.
Korhonen, P., Mutenia, A. 1999. Vastakuoriutuneiden hauen poikasten istutustutkimus Lokan tekojärvellä vuonna 1998. Kala- ja riistaraportteja nro 148. 12 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Helsinki.
Kotajärvi, M. 1999. Työraportti Lokan ja Porttipahdan tekojärvien poikastroolauksista 1999 ja poikastroolaus tulokset. Inarin kalantutkimus ja vesiviljely. Moniste. 18 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Inari.
Kännö, S. 1979. Avustavan virkamiehen lausunto Vuotson kanavan rakentamisen vaikutuksesta Lokan tekojärven alapuolisen Luirojoen kalatalouteen. 10 s.
Kännö, S. 1981. Kalastus ja kalasto Kitisessä Porttipahdan ja Pelkosenniemen kunnanrajan välisellä alueella vuosina 1979-1980. Moniste. 45 s. Lapin vesipiirin vesitoimisto. Rovaniemi.
Kännö, S. 1985. Lokan tekojärven lopputarkastus. Avustavan virkamiehen lausunto. 43 s. Rovaniemi.
Kännö, S. 1985. Porttipahdan tekojärven ja Vuotson kanavan lopputarkastus. Avustavan virkamiehen lausunto. 34 s. Rovaniemi.
Kännö, S., Mutenia, A. 1981. Lokan tekojärven yläpuolisten jokivesistöjen kalakannan muutoksista. Kalantutkimusosasto, Tiedonantoja 17. 12 s., s. 51-63. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Helsinki.
Laitakari, H. 1974. Vuotoksen/ Kemihaaran altaan suunnittelu. 8 s. + liittett Vesihallitus.
Lepistö, L., Pietiläinen, O-P. 1996. Kasviplanktonin määrän ja koostumuksen muutokset Lokassa, Porttipahdassa ja Kemijärvessä. Suomen ympäristö nro 13. 78 s. Suomen ympäristökeskus. Helsinki.
Lindqvist, O. V., Jolkkonen, E. 1993. Kalatuotanto ja kalastus Vuotoksen tekojärvessä. Soveltuvan eläintieteen laitos. Moniste. Kuopio yliopisto. Kuopio.
Linkola, M. 1965. Sompiojärvi in memoriam. Suomen Luonto. 5 s., s. 79-83. Helsinki.
Mutenia, A. 1985. Fish stocks and fishing in the Lokka and Porttipahta reservoirs, Northern Finland. Habitat modification and freshwater fisheries. Food and Agriculture Organisation.. 7 s.
Mutenia, A. 1979. Kalaston ja kalastuksen kehitys Porttipahdan tekoaltaassa sekä kalastuksen ja kalakantojen hoidon kehittämien. Kalantutkimusosasto. Moniste. 22 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Helsinki.
Mutenia, A. 1983. Kalastus ja kalansaaliit Lokan ja Porttipahdan tekoaltailla vuonna 1982. Kalantutkimusosasto. Moniste. 16 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Inari.
Mutenia, A. 1982. Kalastus Lokan ja Porttipahdan tekoaltailla vuonna 1981. Kalantutkimusosasto. Moniste. 19 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Inari.
Mutenia, A. 1979. Lokan tekoaltaan säännöstely ja Sompiojärven suojelu. Moniste. 5 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Helsinki.
Mutenia, A. 1979. Lokan tekoaltaan säännöstely ja Sompiojärven suojelu. Moniste. 3 s. Helsinki.
Mutenia, A. 1986. Lokan tekojärven säyne ja sen siirtoistutukset. Suomen Kalastuslehti. 4 s., s. 111-114. Helsinki.
Mutenia, A. 1995. Lokka ja Porttipahta. In Fish and Game by Region. Officinal Statistics of Finland. 4 s., s. 50-53. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Helsinki.
Mutenia, A. 1995. Lokka ja Porttipahta. Kala ja riista kartalla. Alueellista tietoa suomalaisesta kalataloudesta ja metsästyksestä. STV ympäristö 12. 4 s., s. 50-53. STV. Helsinki.
Mutenia, A. 1978. Paunettipyyntikokeilu Lokan tekoaltaalla. Suomen Kalastuslehti. 4 s., s. 200-203. Helsinki.
Mutenia, A. 1982. Peledsiika Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden kalakantojen hoidossa. Suomen Kalastuslehti. 4 s., s. 140-143. Helsinki.
Mutenia, A. 1976. Peledsiikakokeilu Lokan tekojärvessä. Suomen Kalastuslehti. 3 s., s. 98-100. Helsinki.
Mutenia, A. 1978. Porttipahdan tekoaltaaseen laskevien jokien kalastusjärjestelyselvitys. Moniste. 8 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Helsinki.
Mutenia, A. 1978. Säyneen biologiasta Lokan tekojärvessä. Luonnon tutkija . 3 s., s. 135-137. Forssa.
Mutenia, A. 1981. Tekoallas e ole järvi. Suomen Luonto. 3 s., s. 262-264. Helsinki.
Mutenia, A. 1986. Tekoaltaan kalaston manipolointi istutusten ja kalastuksen avulla. Vesihallituksen monistesarja 438. 14 s., s. 131-144. Vesihallitus. Helsinki.
Mutenia, A. 1982. Tekoaltaiden kalataloudellinen hyödyntäminen. Teoksesta: Jutila, E. & Hilden, M. (toim.) Vesistöjen rakentaminen ja kalatalous. 10 s., s. 157-167. VKA ry. Helsinki.
Mutenia, A., Jantunen, P. 1987. Lokka ja Porttipahta – Lapin tärkeimmät kalavedet.. Suomen Kalastuslehti. s. 347-350. Helsinki.
Mutenia, A., Jantunen, P., Salminen, A. 1995. Avoperärysän soveltuvuus siian kalastukseen Lokan ja Porttipahdan tekojärvillä. Kalantutkimuksia no 99. 12 s., s. 1-12. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Helsinki.
Mutenia, A., Jomppainen, H. 1986. Paunettikoekalastus ja sen tulokset Lokan tekojärvellä vuonna 1986. Kalantutkimusosasto. Moniste. 7 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Ivalo.
Mutenia, A., Korhonen, P. 1998. Lokan ja Porttipahdan haukikantojen hoito. Kalantutkimuksia no 149. 32 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Helsinki.
Mutenia, A., Kotajärvi, M. 2002. Lokan tekojärvi – Talviverkkokalastajan kalavesi.. Suomen Kalastuslehti. s. 18-20. Helsinki.
Mutenia, A., Kotajärvi, M., Kyrö, P. 2002. Työraportti peledsiian ja vaellussiian poikastroolauksista Lokan ja Porttipahdan tekojärvillä vuonna 2002. Inarin kalantutkimus ja vesiviljely. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Inari.
Mutenia, A., Niva, T., 2004. Lokan ja Porttipahdan tekojärvien ammattikalastuksen toimintaedellytysten kehittäminen. KOR vuosiraportti 2004. 21 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Inari.
Mutenia, A., Niva, T., Keränen, P. 2007. Lokan ja Porttipahdan tekojärvien ammattikalastuksen toimintaedellytysten kehittäminen. Kala- ja riistaraportteja nro 406. 35 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Helsinki.
Mutenia, A., Niva, T., Keränen, P. 2005. Lokan ja Porttipahdan tekojärvien ammattikalastuksen toimintaedellytysten kehittäminen. KOR vuosiraportti 2005. 29 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Inari.
Mutenia, A., Niva, T., Kotajärvi, M., Laaksonen, T. 2003. Lokan ja Porttipahdan tekojärvien ammattikalastuksen toimintaedellytysten kehittäminen. Toimintakertomus vuodelta 2003. Inarin kalantutkimus ja vesiviljely. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Inari.
Mutenia, A., Oksman, H. 1983. Lokan ja Porttipahdan kalavarat ja niiden käytön suunnittelu. Moniste. 34 s. Sodankylan kunta. Sodankylä.
Mutenia, A., Oksman, H. 1985. Lokan ja Porttipahdan tekojärvien kalavarojen hyödyntäminen. Monistettuja julkaisuja 34. 13 s., s. 59-72. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Helsinki.
Mutenia, A., Salonen, E. 1990. Lokan ja Porttipahdan peled- ja vaellussiikakantojen tila vuosina 1982-1989. 67 s.
Mutenia, A., Salonen, E. 1998. Miksi peledsiikasaaliit vaihtelevat tekojärvissä? . Suomen Kalastuslehti. s. 14-17. Helsinki.
Mutenia, A., Salonen, E., Kotajärvi, M. 2000. Peledsiikakantojen romahdus Lokan ja Porttipahdan tekojärvissä. Kala- ja riistaraportteja nro 187. 26 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Helsinki.
Mutenia, A., Salonen, E., Kotajärvi, M. 2000. Vaellussiika menestyy Lapin suurissa tekojärvissä – peledsiika romahtanut.. Suomen Kalastuslehti. s. 4-7. Helsinki.
Mutenia, A., Salonen, E., Sutela, T. 2004. Miksi Lapin tekojärvien siikakannat vaihtelevat?. Suomen Kalastuslehti. s. 18-21. Helsinki.
Mutenia, A., Seppänen, M. 2008. Lapin suurten tekojärvien kalastus ja kalavesien hoito.. Suomen Kalastuslehti. s. 38-39. Helsinki.
Nenonen, M-L. 1975. Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden pohjaeläintutkimukset vv. 171 ja 1974. Moniste. 8 s.
Nenonen, O., Nenonen, M. 1972. Havaintoja Lokan ja Porttipahdan tekoaltaista. Vesihalliyus. Tiedotus 21. 16 s. + liitteet Vesihallitus. Helsinki.
Niemitalo, V. 1987. Peledsiian (Coregonus peled (Gmelin)) ja vaellussiian (Coregonus lavaretus L.) ravinnosta Lokan tekojärvessä vuosina 1983, 1984, 1986 ja 1987. Pohjois-Suomen keskuskalanviljelylaitos. 24 s., Moniste. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Taivalkoski.
Niemitalo, V., Mutenia, A. 1988. Lokan ja Porttipahdan peledsiian ja vaellussiian ravinnosta. Suomen Kalastuslehti. 5 s., s. 292-296. Helsinki.
Nuorteva, P., Dahlström, H. 1969. Lokan allas- muistomerkki ajasta, jolloin ei vielä ollut Luonnonhoitovirastoa. Suomen Luonto. 10 s., s. 74-84. Helsinki.
Oinas, M. 1987. Lokan ja Porttipahdan tekojärvien kalastussäännökset. Rikosoikeuden kirjallinen työ. 55 s.+ liitteet Lapin korkeakoulu. Rovaniemi.
Paulaharju, S. 1939. Sompio. Luiron korpien vanhaa elämää. 300 s. Porvoo.
Peippo, Lauri 1972. Tekojärvien ja patoaltaiden hoito. . Suomen Kalastuslehti. s. 125-127. Helsinki.
Porvari, P., Verta, M. 1998. Elohopea ja metyylielohopea tekoaltaissa ja Kemijoen vesistössä. Suomen ympäristö nro 175. 59 s. Suomen ympäristökeskus. Helsinki.
Puro, A. 1989. Äyriäisplanktonin koostumuksesta ja tuotannosta Lokan tekojärvessä vuonna 1988. Pro-gradu- tutkielma. Jyväskylän yliopisto. Biologian laitos. 58 s. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä.
Rauhala, T. 1992. Selvitys Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden peled- ja vaellussiian poikaspyynneistä vuosina 1990 ja 1991. VKOL erikoistumistyö. 50 s. VKOL. Kirjala.
Rauhala, T. 1993. Työraportti Lokan ja Porttipahdan tekojärvien poikaspyynneistä 1993 ja niiden tulokset. Inarin tutkimusasema. Moniste. 17 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Inari.
Rauhala, T. 1995. Työraportti Lokan ja Porttipahdan tekojärvien poikaspyynneistä 1995 ja niiden tulokset. Inarin tutkimusasema. Moniste. 14 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Inari.
Rauhala, T. 1995. Täydennetyt tulokset Lokan ja Porttipahdan tekojärvien poikastroolauksista 1992. Inarin tutkimusasema. Moniste. 10 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Inari.
Ruuhijärvi, R. 1959. Hukkuva Sompio. Suomen Luonto nro 3. 11 s., s. 67-77. Helsinki.
Ruuhijärvi, R. 1959. Hukkuvaa Sompion Lappia. Suomen Luonto. 10 s., s. 67-77. Helsinki.
Ruuhijärvi, R. 1971. Lapin altaiden vaikutukset. Rakennustekniikka 3. 2 s., s. 211-212.
Ruuhijärvi, R. 1970. Mitä Lokan altaassa tapahtuu?. Suomen Luonto nro 4. 2 s., s. 119-120. Helsinki.
Ruuhijärvi, R. 1970. Turpeen noususta Lokan altaasta. Suo. Nro 6. 4 s., s. 96-99.
Ruuhijärvi, R., Alapassi, M., Heikkinen, P. 1976. Lokan tekoaltaan turvelauttatutkimus. 49 s. Helsinki.
Salmela, R. 1977. Porttipahdan alapuolisen Kitisen ruokakuntakohtaiset pyydys- ja saalismääärät v. 1962 ja 1974. Moniste. 7 s. Pohjois-Suomen vesitutkimustoimisto. Oulu.
Salminen, A., Mutenia, A. 1995. Ammatti- ja luontaiselinkeinokalastuksen kannattavuus Lokan tekojärvellä vuosina 1989-1991. Kalantutkimuksia no 99. 16 s., s. 19-34. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Helsinki.
Salminen, A., Mutenia, A. 1992. Luontaiselinkeinon harjoittajan kalastuksen kannattavuus Lokan tekoaltaalla vuosina 1989-1991. 18 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos.
Salo, O. 1991. Lokan ja Porttipahdan tekojärvien vedenlaadun tarkkailun tulokset 1988-1989. 28 s.+ Liitteet Lapin vesitutkimus oy. Rovaniemi.
Salojärvi, K. 1972. Kalojen kasvusta Sompiojärvessä ja Seitajärvessä ennen Lokan tekojärven patoamista. Pro-gradu- tutkielma.. 70 s.
Salonen, E., Mutenia, A. 1993. Lokan ja Porttipahdan peled- ja vaellussiikakantojen tila vuoteen 1993 tultaessa. Kalantutkimusosasto, Inarin tutkimusasema. 21 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Inari.
Salonen, E., Mutenia, A. 1993. Luontaisen lisääntymisen vaikutukset Lokan ja Porttipahdan siikakantoihin ja kalastukseen. Kalantutkimuksia no 127. 22 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Helsinki.
Salonen, E., Mutenia, A. 1992. Stockings and changes in peled (Coregonus peled (Gmelin)) stocks and fishery management in the Lokka and Porttipahta reservoirs, norther Finland. Pol. Arch. Hydrobiol. 39. 10 s., s. 837-846.
Salonen, E., Mutenia, A., Kotajärvi, M. 1997. Lokan ja Porttipahdan peledsiika. Tekojärvien siikantojen vaihtelu vuosina 1987-1996. Kalatutkimuksia nro 127. 33 s.+liitteet Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Helsinki.
Sarre, Veikko 1972. Tekojärvien kalataloudellisista muutoksista.. Suomen Kalastuslehti. s. 12-14. Helsinki.
Sormunen, T. 1963. Lausunto Sompiojärven kalastusoloista ennen Lokan altaan säännöstelyn toteuttamista. 6 s.+liitteet Kalataloussäätiö. Helsinki.
Sormunen, T. 1958. Porttipahdan ja Lokan säännöstelyaltaiden kalataloudellinen ja limnoliginen tutkimus. 15 s. Helsinki.
Sundbäck, K. 1972. Kalastus Lokan ja Porttipahdan tekoaltailla vuonna 1971. Suomen Kalastuslehti. 4 s., s. 155-158. Helsinki.
Sundbäck, K. 1977. Lokan tekojärven kalataloustutkimuksen tulokset sekä kalastusta ja kalakantojen hoitoa koskeva suunnitelma. Kalantutkimusosasto, Tiedonantoja 9. 21 s., s. 68-89. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Helsinki.
Sundbäck, K. 1977. Porttipahdan tekojärven kalataloustutkimuksen tulokset sekä kalastusta ja kalakantojen hoitoa koskeva suunnitelma. Kalantutkimusosasto, Tiedonantoja 9. 16 s., s. 68-89. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Helsinki.
Sundbäck, K. 1975. Porttipahdan tekojärven kalataloustutkimuksen tulokset sekä kalastusta ja kalakantojen hoitoa koskeva suunnitelma. 17 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Helsinki.
Sutela, T., Mutenia, A. 2001. Kirjallisuuskatsaus pohjoisten tekojärvien kalataloudesta. Kala- ja riistaraportteja nro 214. 18 s. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Helsinki.
Söyrinki, N. 1958. Kemijoen patoamisaltaiden tutkiminen ja Sompiojärven säilyttäminen. Suomen Luonto. 4 s., s. 1-4. Helsinki.
Työryhmäesitys 1991. Lokan ja Porttipahdan tekojärvien kalataloudellinen käyttö- ja hoitosuunnitelma. 41 s. Tekojärvien kalataloussuunnittelutyöryhmä.
Verta, M., Porvari, P. 1995. Tekoaltaiden sekä Kemijoen vesistön kalojen ja veden elohopeatutkimukset. Tutkimusraportti. 40 s.+liitteet s. Suomen ympäristökeskus.
Vesivoimatoimikunta 1967. Lokan ja Portytipahdan tekojärvien säännöstelysuunnitelman täydennys. Osa II Porttipahdan tekojärven säännöstelysuunnitelma. Moniste. 46 s.
Virtanen, M., Hellsten, S., Koponen, J., Riihimäki, J., Nenonen, O. 1993. Pohjoisten tekojärvien veden laadun laskenta mittauksilla varmistettuna. VTT tiedotteita 1525. 205 s. + liitteet s. VTT. Espoo.