Viktor Astafjev ja Kuningaskala
Neuvostoliitossa ja nyky-Venäjällä elänyt, poikkeuksellisen merkittävä kirjailija Viktor Petrovits Astafjev syntyi Jenisein rannalla, Ovsjankan kylässä, Krasnojarskin piirissä toukokuun 1. päivänä 1924. Hänen isänsä oli Pjotr Pavlovits Astafjev ja äitinsä Lidia Iljinitsna Potylitsina.
Viktorin varhaisvuosien elämää leimasivat isän ja isovanhempien joutuminen Siperian ja Bielomorjen kanavan työleireille ja äidin hukkuminen Jeniseihin, hänen ollessaan viemässä ruokaa tuolloin vielä Krasnojarskin vankilassa siirtoa odottaneelle miehelleen. Viktorin isovanhemmat äidin puolelta kasvattivat poikaa ja vuonna 1932 Viktor meni paikalliseen peruskouluun.
Isän palattua 1934 työleiriltä hän avioitui uudelleen ja otti Viktorin mukaansa pieneen metsäkylään, Sosnovkaan. Seuraavana vuonna perhe muutti Igarkaan; napapiirin tuntumassa olevien paikkojen nimet vilahtavat Kuningaskalassa. Isän ja hänen uuden perheensä rankkojen elämänvaiheiden vuoksi Viktor joutui orpokotiin. Jo noina aikoina, pojan kirjoittaessa runoja, voitiin havaita hänen kirjalliset kykynsä.
Lokakuussa 1942, 18-vuoden ikäisenä, Viktor astui vapaaehtoisena armeijaan ja kuuden kuukauden koulutuksen jälkeen 1943 siirrettiin Kalugaan, osallistuen mm. Brjanskin, Voronezin ja Steppen rintamien taisteluihin. Lokakuussa samana vuonna Viktor haavoittui ja syyskuussa 1944 Puolassa, lähellä Duklan kaupunkia uudelleen, joutuen olemaan kahdeksan kuukautta sairaalassa.
Kirjallista uraa pohjustivat lehtiin kirjoitetut novellit ja työskentely Permin radiossa. Vuonna 1959 Viktor Astafjev kirjautui Maksim Gorkille nimettyyn kirjallisuusinstituuttiin Moskovassa ja vuodesta 1962 alkaen hän toimi päätoimisena kirjailijana.
Astafjevin kirjallinen tuotanto käsittää kymmenkunta teosta ja hän on eräs palkituimmista venäläisistä kirjailijoista. Astafjevin suomennettuja teoksia ovat Paimenlaulu (Weilin+Göös 1979), Kuningaskala (Weilin+Göös 1980) ja Selville vesille (WSOY 1982), kaikki Ulla-Liisa Heinon taidolla suomentamia. Läpi kirjailijauran Astafjev säilytti persoonallisen äänensä, itsenäisyyden suhteessa ideologisiin paineisiin ja uskalluksensa kirjoittaa mitä näki ja koki ja minkä oikeaksi tunsi. Astafjevia on luonnehdittu mm. maaseutukirjailijaksi ja Siperian ja sen luonnon tinkimättömäksi suojelijaksi. Viktor Astafjev kuoli 29.11.2001, 77 vuoden ikäisenä Krasnojarskissa.
Kuningaskala
Maltsik f beloi rubane-kokoelmassa vuonna 1977 julkaistu Tsar-ryba (Kuningaskala) herätti heti ilmestyttyään poikkeuksellista kohua saaden seuraavana vuonna Neuvostoliiton valtionpalkinnon. Sisällysluetteloa vailla oleva teos jakautuu kahteen osaan ja ne kahteentoista otsikoituun lukuun. Kukin luku on laadittu itsenäisen pienoisromaanin tapaan, päähenkilöiden (Akim ja Akimin sisko ja äiti, Kolja, kirjailija itse ja pari muuta) säilyessä samoina ja heidän elämänvaiheidensa valottuessa pitkältä ajalta, ajankulku rikkoen, kuin prisman läpi tai peilin kautta tapahtumia katsoen.
Astafjevin kirjallinen tyyli muistuttaa impressionistista proosaa, itsenäiset luvut ovat kuin satunnaisin viivoin hahmotettuja, äänin koostettuja ja värein penslattuja, liikkuvia näyttämökuvia, joiden ainesosina ovat Siperian metsissä ja jokivarsilla pysyvästi elävät tai sinne ajautuneet ihmiset, jokivarsien kalastaja- ja metsäkylät, kalanpyynti Jeniseillä ja sen sivujoilla ja metsästys taigalla, ihmisten usein välinpitämätön suhde jokien kalakantoihin ja taigan eläimistöön ja luontoon ja toisiinsa. Mikään niistä ei yksin nouse päärooliin, ne ovat myrskynkaltaisessa, luonnonvoimien määräämässä vuorovaikutuksessa keskenään, kaiken virratessa, törmäillessä, hajotessa ja muuttuessa.
Lukujen aiheina ovat mm. kirjailijan suhde veljeensä Koljaan ja ammutuksi tulleeseen Boije –koiraan, harjuksen ja sterletin pyynti, Jeniseille perustetut kalastusarttelit ja niiden elämä, yritykset valvoa vilinä rehottavaa kalastusta, kalalajeista mm. sterletti, harjus, sampi ja siika, siperialainen kalakeitto ja sen syönti ja metsästäjän polun risteytyminen karhun kanssa, talvenviettoyritys metsästäjien majalla.
Tuskin kukaan tai koskaan on kuvannut yhtä vaikuttavalla tavalla harjuksenpyyntiä kuin Pisara-luvussa kirjailija yön ylittävällä retkellään, Akimin ja Koljan kanssa, Jeniseihin laskevalle Opariha-joelle. Boganidan kalakeitto on ylistys siperialaiselle, useista kalalajeista koostuvalle, makuhermoja huumaavalle, nälkää kiihdyttävälle kalakeitolle; sen monivaiheiselle keittämiselle, odotukselle ja yhteiselle syönnille, pohjaa myöten kaapien. Nimikkoluvussa Kuningaskala veneestään siimalla pyytävä mies saa ajosiimansa päähän jättiläissammen, taistelun vuoroon jatkuessa ja laantuessa, yö kuluu lähes sylikkäin, aamunsarastukseen, enteillen kummankin tuhoa. Vaikuttavaa luonto- ja kalastusproosaa, hienoa jatkoa venäläisten klassikkojen pitkään sarjaan.
Teksti: Sulo Tiainen