Samuli Paulaharjun kansatieteellisten teosten kalastuskuvauksia

 

 

 

Lapin ja muiden seutujen kansankulttuuria ja ihmisten elämää kuvaavista Samuli Paulaharjun kansatieteellisistä teoksista tähän on valikoitunut kolme; Kolttain mailta, Ruijan suomalaisia ja Sompio. Vaikka Paulaharjun poikkeuksellisen laajan kirjallisen tuotannon muissakin teoksissa esitellään kalanpyyntiä, näiden kolmen pyyntivälineitä, pyyntitapoja ja kalastuksen merkitystä kuvaavat luvut ovat Paulaharjun parhaita. Teoksia yhdistää myös se, että kalanpyynti oli ihmisiä hengissä pitänyt peruselinkeino. Kalastuskuvaukset ovat kussakin teoksessa omissa luvuissaan.

Kolttain mailla

 

 

 

Kustannusosakeyhtiö Kirja 1921, 2.painos SKS 2009 (esipuhe Pekka Laaksonen)

Ensimmäisen tuntuman kolttien perinteisiin asuinseutuihin Paulaharju sai kesällä 1910 pienen retkikunnan jäsenenä, sen vaeltaessa pitkin itärajaa, Kuhmosta aina Paatsjoen taakse ja Norjan rajalle ja osuessa kolttien kesäpaikan, Madzasjäyrin rannalle. Siellä Paulaharju tapasi Ontrei Fovanovin ja teki ensimmäiset muistiinpanonsa koltista.

Varsinainen tutkimusmatka ajoittui vuoden 1914 kesään, jolloin professori U.T. Sireliuksen houkuttelemana ja Suomalais-ugrilaisen seuran ja Antellin valtuuskunnan matkarahoituksella Paulaharju teki tutkimusretken Kuolan Lappiin, Suonikylän ja Nuorttijärven kolttien asuma-alueille. Matka alkoi Inarijärven kaakkoiskulmasta, Nellimistä, eteni Sulkusjärven kautta Puoldzigjaurille ja edelleen Luttojoen pohjoispuolitse Suonikylään, kolttien talviseen asuinpaikkaan. Sieltä matka jatkui Lutolle, Nuorttijärvelle ja Tuulomalle. Paluumatka kulki Luton eteläpuolitse ja joen ylittäen pohjoispuolitse, päätyen Inarijärvelle.

Teos julkaistiin syksyllä 1921, Suomen saatua 1920 solmitussa Tarton rauhassa, Petsamon ja sen myötä maayhteyden Jäämerelle. Samalla kolttien asuma-alue jakautui kahtia. Talvi- ja jatkosodan jälkeen, Suomen menetettyä Petsamon alueen, Petsamon koltat evakuoitiin Mustolaan, Nellimiin ja Sevettijärvelle, Suonijärven koltat Sevettijärvelle ja Paatsjoen koltat Ivalon koillispuolelle.

Paulaharjun mukaan kalastuksen merkitys koltille oli kahtalainen; toisaalta se oli kolttien ensimmäisiä elinkeinoja joka piti koltat kylläisinä, toisaalta kalastus piti myös koltat erämaan kiertolaisina. Kalajärveltä kalajärvelle kävi kesäaikaan kolttaperheiden elämäntaival. Talviajaksi kokoonnuttiin suvut yhteen, talvikylään.

Suurten järvien rannoilla vietetty kesäaika oli parasta pyyntiaikaa. Monien yllätykseksi nuotta oli kolttien eniten käyttämä kalanpyydys. Niitä näki kaikkien kesäjärvien rannoilla, talaspuille ripustettuina. Varakkaimmilla taloilla oli useampia, kukin omalla pyyntijärvellään. Nuotanveto ajoittui iltaan ja yöaikaan, auringon laskeuduttua taivaanrantaan. Silloin kalat lähtivät liikkeelle, samoin pyytäjät. Pyyntiin osallistuivat sekä naiset että miehet. Naisten tehtävänä oli laittaa veneet kuntoon, nostella nuotta talailta veneeseen ja toimia soutajina. Miehet istuivat veneen perässä huopaamassa, yksi kummassakin.

Soudettiin syvän päälle ja nuotta lapettiin veneestä apajalle. Toistamatta tässä nuotanvedon yksityiskohtia saaliiksi saatiin taimenta ja siikaa, rautua ja harria, ahvenia ja haukia. Veto saatettiin uusia kerran, useamminkin, aina puoleen yöhön ja yli, jolloin auringon punoittaessa pohjoisen taivaalla palattiin kotirantaan. Naiset selvittelivät nuotan ja muut pyyntivälineet nostivat ne talaille kuivumaan, miehet riensivät pirttiin, teen keittoon ja pöydän kattamiseen. Saalis käsiteltiin teen nauttimisen jälkeen. Syksyllä, ensi jäiden ollessa jo kestäviä, nuottaa vedettiin myös jään alla.

Verkko oli sekin tärkeä kalanpyydys. Kullakin talolla oli verkkoja kymmenittäin, nelin- jopa viisin kymmenin. Verkoilla pyydettiin rantaheinikoiden reunoilta, matalilta kareilta, salmista ja jokien suilta, usein liittäen verkkoja jataan. Kaloja saatettiin hätyyttää verkkoihin soutelemalla heinikkoja pitkin. Käytetyistä painokivistä riippuen jokipyyntiä harjoitettiin laskien verkot joko pitkin virtaa tai virran poikki. Keväällä verkkopyynti aloitettiin salmien sulapaikoissa ja sulissa jokisuissa. Syksyllä verkoilla pyydettiin alueen järvillä kutusiikaa ja talvella jään alta.

Koltat kalastivat myös merroilla, petäjästä kiskotuista päreistä kootuilla ”suppiloilla”. Onkimista ja uistelua koltat eivät harjoittaneet, sen sijaan virtoihin nousevia lohia pyydettiin kyläkunnittain pidetyillä ja yhdessä hallituilla lohipadoilla, tunnettuina paikkoina Tuulomajoen Patunanköngäs ja Paatsjoen Kolttaköngäs. Merenrannikon koltat kalastivat myös meressä sinne sopivilla välineillä.

Kalanpyydyksensä koltat valmistivat itse, kesällä oli aikaa pyydysten kutomiseen, korjaamiseen ja paikkaamiseen. Verkonkutomiseen osallistuivat vanhukset, naiset ja lapset. Pirtissä valmistettiin myös nuotan ja verkon painot ja kohot sekä nuotanvedossa tarvittavat ohjainlaudat. Verkot, verkkoköydet ja nuotat värjättiin keittämällä ne luonnosta kerättyjä väriaineita käyttäen tummiksi. Kalanpyynnissä tarvittiin myös veneitä, kaksin kappalein kullakin pyyntijärvellä.

Parhaimmat kalat kuten taimenet, harrit, raudut ja siiat käytettiin heti, keitettiin kalakeittona tai paistettiin, pienemmät kalat kuivattiin tai suolattiin, tulevan ajan ja talven varalle. Kun kolttien taloudesta puuttuivat maito ja voi, ruokatalouden perustana oli kala ja poronliha, lisänä riista ja linnunmunat. Lampaitakin pidettiin, jotkut kasvattivat perunaa ja varakkailla koltilla oli jopa lehmä.

Ruijan suomalaisia

Kirja Oy 1928, 2. painos WSOY 1985

Ruijaan, Jäämeren rannoille sijoittuvan teoksen materiaalin Samuli ja Jenny Paulaharju keräsivät kolmena kesänä, 1925, 1926 ja 1927. Teos perustuu heidän tapaamien ihmisten kertomuksiin ja haastatteluihin, kolmatta sataa alkuperältään suomalaista, kveeneiksi kutsuttua Ruijan asukasta osallistui muisteluksien rakentamiseen. Tietoja on myös Paulaharjujen tapaamilta norjalaisilta; sivistyneistön jäseniltä, papeilta, kauppiailta ja liikemiehiltä.

Ruijan kveeniasutuksen taustalla on 1700-1800 –lukujen muuttoliike. Muuton syynä olivat toistuneet katovuodet ja niiden aiheuttama nälänhätä ja pitemmän ajanjakson väestönkasvu. Perinteiset elinkeinot eivät riittäneet pitämään kasvavaa väestöä hengissä.

Läntinen muuttoliike kulki Torniojokilaakson kautta Tromssan suuntaan, keskinen ja itäinen muuttoliike Finnmarkiin; Altaan, Lakselvaan, Börselvaan, Pykeijaan, Näätämöön, Paatsjoelle ja Varangin niemimaalle. Paikkakunnat tunnettiin tuolloin toisin nimin ja koko alue Ruijana. Osa muuttajista jäi vain vilkkaimman kalastuskauden ajaksi, palaten sen päätyttyä Suomeen, osa juurtui vakituisiksi asukkaiksi. Suomalaiset toivat mukaan myös kotieläimiä ja maanviljelyn.

Paulaharjun muista teoksista poiketen kalanpyynnin kuvaukset ovat kahdessa pitkässä luvussa, polveilevista haastatteluteksteistä nousevina yksityiskohtina, joiden ymmärtämisessä oli omat haasteensa eikä vähiten vanhahtavan, kiehtovan herkullisen kielen vuoksi. Siksi seuraavassa keskitytään vain kevätpyyntiin ja siihenkin tiivistettynä. Toivon kannustavani mahdollisimman monia tutustumaan itse teokseen.

Pyssyjoella asuneen Anna-Leena Antin-Sammun havainto; on asuinkaloja ja vaeltavia kaloja, olkoon pyynnin lähtökohtana. Pitkin talvea meressä liikkui kalaa, turskaa ja muuta, niin että se aina syöntikalaksi riitti, mutta tämä ei ollut vielä suurta kalankäyntiä. Vasta kevättalvella alkoi oikea kalakansan vaellus saaden aikaan suuren maakansan vaelluksen.

Silloin saapui Ruijan rannikolle lota, villakuoreeksi kutsuttu pieni kala, kutemaan rantavesiin. Se sai kalastajat liikkeelle, ei siksi että lotaa olisi ruokakala vaan siksi että se oli paras syötti turskanpyyntiin. Täysmätisenä ja pulleana lota tuli ja kudun jälkeen palasi hoikkana ulkomerelle.

Lotaparvien kintereillä tulivat suunnattomat turskaparvet. Lotaa pyydettiin turskien syöteiksi, pikkunuotilla, kurenuotilla, verkoilla ja jopa haavilla, ammentamalla sitä tiheimmistä parvista veneisiin. Saalis myytiin turskanpyytäjille, sekä paikallisille että jopa Lofooteilta saakka saapuneille.

Lotan pyyntiä seurannut turskan pyynti oli sitä oikeaa Jäämeren kalastusta. Turskaa ja seitiä ja joitakin muita kaloja pidettiin Ruijanmeren elättäjänä, tukena ja turvana, rantakansan lihana ja leipänä. Parhaina turska-aikoina koko Ruija oli merellä, lisänä Etelä-Norjasta tulleet. Kausipyytäjiä tuli mm. Perä-Pohjasta ja Vienan Karjalasta, kymmenpeninkulmaisten erämaiden läpi. Koetettiin korvata kalalla se missä kotipelto oli pettänyt, vaihtaa olkileivän pistelevä tuntu turskan makuun. Turskalla maksettiin kotimökin velatkin. Suunnaton kansanpaljous tulvi mm. eteläiselle Varangille ja Varangin niemimaalle, muuallekin.

Jos oli monituhantinen tulleiden joukko, sata- ja jopa tuhatkertaiset olivat turskien parvet. Ahkerina tunnetut Suomen miehet saivat paikkansa. Miehen nimi ja numero merkittiin kirjaan ja sanottiin muista numeros. Numerolla mies sai kauppiaalta velaksi tavaraa, joka sitten samalla numerolla kuitattiin lopputilissä.

Varoihin päässeet kveeniukot eivät antaneet nimeään kirjaan eivätkä ruvenneet kauppiaan numeroiksi, vaan laittoivat oman veneen ja omat pyydykset ja pyysivät kalaa omaan lukuunsa tai osamiehinä. Joillakin kotiin palanneilla oli valmiina omat pyyntineuvot, niin että takaisin tultua sai heti lähteä merta kokemaan. Kunnes vuodesta 1871 alkoi tulla ehtoja, kuten että perämiehen on oltava norjalainen. Myöhemmin ehdot vielä kiristyivät. Moni ryhtyikin Norjan kansalaiseksi, kun kaksi vuotta Ruijassa oltuaan jo pääsi maahan kiinni ja sai omat pyyntivälineet. Kesäkävijät taas joutuivat kauppiaiden rengeiksi tai pyydystenomistajien osamiehiksi.

Kauppiaan renkinä saattoi ansaita muutaman satakruunusen kevätkaudelta, oli merensaalis hyvä tai huono. Kalastajan osamiehenä tulot olivat taas meren hallussa. Kalaveneen saaliit jaettiin miehiä ja neuvoja myöten, pyytöneuvoille kolmasosa, kaksi kolmannesta tasattiin miesten kesken. Jos veneen ja pyydysten omistaja oli perämiehenä ja päämiehenä, hänen osuutensa oli suurin.

Näin soudettiin merta sadoin, tuhansin venein, kolme miestä kussakin veneessä. Jäämeren pienet veneet, kolmiruumaiset olivat isoja sisämaan veneisiin nähden. Otrinki oli neliruumainen, nimi on johdettu veneen keskiosan isoista kaariväleistä. Otringissa oli jo kajuutta, johon mahtui kolme miestä ja pieni keittokamiina. Suurin venemalli, oikea merenkävijän alus oli hämpööri, jossa oli kuusi, seitsemänkin ruumaa ja peräkajuutta.

Suomen miehet oppivat pian rakentamaan pyyntiveneitä. Suomesta ja Etelä-Varangista saatiin petäjää, joka sahattiin käsin laudoiksi ja lyötiin lujaksi meripurreksi. 1870-luvulla Varangille tuli Haukiputaan Kellon miehiä, jotka alkoivat purjehtia merta Suomen tapaan kahdella purjeella. Paulaharjujen vierailukesinä ajettiin jo moottoreilla, purjeella liikkuneet veneet lojuivat rannoilla.

Alkuaan meripyynnissä oli omia sääntöjään, sarkajako ja signaalisoutu; kahdesti vuorokaudessa oli lupa mennä merta häiritsemään. Lähtö ajoittui nousuveden mukaan. Pyyntineuvona oli liina, satasylinen vahva nuora, jossa oli rihmaperillä sata koukkua, valmiiksi syötettyinä. Liinoja oli kerralla tavallisesti 12. Liinojen oltua määräaikansa, kuutisen tuntia, mentiin ne kokemaan. Ja merestä nousi turskaa, hyysää ja saitaa ja muutakin kalaa.

Liinojen haalaaminen oli kovaa työtä. Saaliin arvo laskettiin kalanmaksojen mukaan, montako tynnyriä tuli maksoja. Myöhemmin sarkajaosta ja signaalisoudusta luovuttiin ja pyynti vapautui. Kalaa pyydettiin myös juksaamalla, onkimalla. Juksaus tuotti parhaiten ulompana merellä, missä vesi virtasi ja kalaa oli enemmän. Parasta juksausaikaa oli kuukauden verran.

Sompio, Luiron korpien vanhaa elämää

 

 

 

WSOY 1939, 2. painos 1980, näköispainos Salakirjat 2015

Samalla vuoden 1910 retkellä, jolla Paulaharju sai ensi kontaktin kolttien asuinseutuihin, samoilta rajatuntureilta hän katsoi myös länteen, Sompion Lappiin, aapasoiden, korpikuusikoiden ja luikertelevien jokiuomien alueeseen. Kului vuosiin 1937 ja 1938 ennen kuin kummankin parina kesäkuukautena Paulaharju kulki vaimonsa Jennyn kanssa Sompion Lapin korpikylät ja vesireitit, tapasi kylien ihmisiä ja kokosi loisteliaan teksti- ja kuvamateriaalin parhaana pidettyyn kirjaansa.

Lokan ja Porttipahdan tekojärvien hukutettua valtavat suo- ja metsäalueet ja kolme kylääkin (Rieston, Korvasen ja osin Mutenian) ja jokien vanhojen uomien peityttyä veden alle, Sompion erämaan rajautumisen ja luonnon ominaispiireiden hahmottaminen on ollut vaikeaa. Vanhaa ja nykyistä karttaa on hankala verrata, paikat eivät tahdo millään asettua päällekkäin. Vanhasta asutuksestakin jäivät jäljelle vain Vuotson, Lokan ja Tanhuan kylät ja jotkut yksittäistalot.

Kirjassa kuvatun Sompion vanhan erämaan muodosti Kemijoen vesistöön kuuluvan, Kitiseen yhtyvän Luiron valuma-alue aapasoineen, korpiseutuineen, sivujokineen ja puroineen, pohjoisina latvavesinä Saariselän aliset Sompiojärvi, Kopsusjärvi ja Luirojärvi. Sompion lisäksi asukkaiden eränautinta suuntautui itä-kaakkoon, Kemijoen latvoille ja rajan taakse laskeville Jauri-, Anteri- ja Nuorttijoille. Ne yhdessä Sompion kanssa muodostivat valtavan erämaa-alueen, sananmukaisesti Lapinkorven. Nykyään alue kuuluu Sodankylän, Pelkosenniemen ja Savukosken kuntiin.

Kyläkumpujen pelloilla viljeltiin ohraa, jota riitti vellijauhoiksi ja uutispuuroksi ja kasvatettiin naurista. Kun talven viime viikkoina jäljellä oli vain kuivattua ja suolattua kalaa, asukkaita uhannut nälkä hellitti kevätpyynnin alkaessa. Vedenvilja oli se joka elätti sompiolaiset (kuten koltat ja kveenitkin). Jokien vapautuessa keväällä jäistä kala alkoi liikkua.

Ensimmäisten kevätsulien avauduttua Luiroon ja ojien suihin ”sompiolainen viritti rysänsä tai lanansa sulan suuhun, vetäen sen nielusta pitkän kieliverkon uloskäsin”. Sulapaikkoihin laskettiin myös verkkoja. Hauki ja ahven olivat kevään ensimmäisiä kaloja. Vähäväkiset pyysivät kalaa yhteisillä välineillä, kuten lanalla, jota vuorotellen hoidettiin ja käytiin kokemassa.

Vanha Luiro antoi kalaa, parhaimpana siikaa, myös lohta ja harria, taimenta ja tammakkoa. Luiron jyrhämissä oli myös särkeä ja säynävää, ahventa, madetta ja haukea. Kolttien tapaan tärkeä pyydys oli inaksi kutsuttu pieni nuotta, Luiroa varten rakennettu. Inalla oli hyvä ammentaa Luiron suvantoja, jurmuja, jyrhämiä ja koneloita, pikku lomperoitakin. Ina valmistettiin kotona, samoin verkot, rysät ja lanat, naisten hampusta kehräämistä langoista, miesten kutomista. Inan pauloina ja tauvoina käytettiin kotona valmistettuja juuriköysiä.

Luiroa soudettiin apajalta apajalle, kokien mutkat ja kosteet. Korvasen kalamiehet nousivat jokea päiväkausia ja kokivat Rääpiskonelon, Ristimäjurmun, Solatsijurmun, Voijessuopun, Suohkupeetsin, Koskeloapajan. Kalaa oli (jos oli), Ukonapajan mukasta nousi joskus kerta vetäisyllä tynnyrillinen siikoja. Osasi Luiro olla hankalakin, jättää ilman saalista. Joskus huomattiin, että lohi ei noussut Sompion alueelle. Nousu oli estetty alempana, joen yli ulottuvin padoin. Niitä käytiin purkamassa ja lohet pääsivät taas Sompion alueelle.

Luiron pääuoman lisäksi pyydettiin sivujokia ja käytiin kokemassa lähijärviäkin kuten Arajärvi, Kiuru, Kurujärvi, Kuukkeli ja Posolampi. Keminkyläläisten pyyntipaikkana oli Kemijoen pääuoma ja jotkut kulkivat Jaurujoella ja Nuortilla.

Koko Sompion yhteinen pyyntivesi oli Muteniasta pohjoiseen sijaitseva Sompiojärvi. Sinne noustiin pientä ja mutkaista Mutenianjokea, loppumatka nivamaista, suurten kivien merkitsemää Juitsaa. Itse järvi oli pyöreä kuin sauvan sompa, saaden omat vetensä kymmenestä vähäisestä vesisuonesta. Järvi oli matala ja savipohjainen, jonka alla kuviteltiin olevan salainen piilojärvi, joka aukeni jostakin syvänsilmästä. Kalojenkin ajateltiin tulevan ja menevän sen kautta. Paulaharjun mukaan Sompiojärvessä riitti kalaa koko Korpilapille.

Järven luusuassa oli kalamiesten ikivanha asentopaikka, Luusuankenttä, lähellä Vanhakenttä, järven takarannalla, Hietajoen suussa Hietakenttä ja Kotajoen suussa Kotakenttä; asentopaikkoja riitti kaikille. Asuntona oli räppänäharjainen hirsikota, keskellä permantoa tulisija, sivuilla matalat makuulavat, seinällä tavaralaudat ja kuikkapussit. Saalista ja pyydyksiä varten oli aittoja, pitkät rivit pitkin rantaa, joen kahta puolta. Kalakenttä oli kuin erämaan pieni kylä.

Sompiojärvi otti pyytömiehen, jotkut koko kesäksi, pyyntivälineinä verkot ja yhteinen nuotta. Muuten matalassa järvessä oli syvempiä vaaloja, jotka antoivat kalaa parhaiten, Hietavaalo, Kerttilövaalo, Heinäniemenvaalo, Mustankaavinvaalo ja syvimpänä Akanvaalo. Vaaloista vedettiin nuottaa ja niihin laskettiin verkkoja jatoina. Veneet olivat pieniä, itse tehtyjä.

Hauki, ahven ja säyne olivat kevätkesän kaloja. Juhannukselta alkoi suuri siianpyynti, jota kesti syksyyn saakka. Kalaa suolattiin talven varalle, minkä suolaa riitti. Paljon kuivattiinkin, kotien ja aittojen katoilla, orsitelineissä. Kalaa myös syötiin, pyyntikausi elettiin vedenviljalla. Kalaa keitettiin ja suolavedessä valeltuna paistettiin vartaassa, siikatauro oli kaikkein parasta. Syönnin jälkeen varras nuoltiin ja pantiin kodan seinänrakoon.

Jotkut nousivat Luiron pääuomaa Saariselän tuntureiden tuntumaan, Luirojärvelle saakka. Neljä päivää meni noustessa mutkittelevaa virtaa, soutaen, sauvoen ja venettä vetäen. Karapuljusta eteenpäin venettä oli vedettävä köysillä,nivoissa ja matalilla hiekkapohjilla vedellä oli kova vauhti. Järvellä odotti jääkansi mutta Jaurutus, järven itäpää saattoi olla jo vapaana.

Kirkasvetisen Luirojärven paras kala oli siika, leveä ja hopeinen. Runsaalla saaliilla oli lastattu veneet palatessa, tulvaveden helpottaessa paluuta. Kun menomatka vei neljä päivää, paluuseen Korvasen rantaan riitti päivä. Väliin jätettiin Luirojärvi muutamaksi kesäksi rauhaan ja sauvottiin Kopsusjokea Kopsusjärvelle, joka ei ollut mikään erityinen kalavesi.

Syksyllä, öiden pimentyessä Sompio tuohusti, tervastuli parilassa, varren päässä arina (atrain). Liikuttiin kahden, perämies hoiteli venettä, pistomies seisoi kokassa kädessään atrain. Nousi suuria haukia, siikaa, lohta ja harreja, ahvenia ja mateita. Yötä vietettiin jokipenkalla.

Ruskan aikana kalojen piilouduttua hautoihin, kalamiehet pyysivät piilokalaa. Sompiojärven kalat hakeutuivat mustavetisiin ojiin. Ristinsunnuntain jälkeinen syyskuun arkipäivä oli liittopäivä, jolloin tavattiin Sompiojärven kiiskimarkkinoilla. Luuusuankentällä valittiin vanhin ja viisain mies, isoääninen äijä väärtesmanniksi. Hän määräsi mille ojalle kukin venekunta lähti. Loput määrättiin huolehtimaan kotapuista ja marjojen poiminnasta.

Kolme päivää kalamiehet porkkailivat metsäojia, iltaisin palattiin kotakenttään. Siellä kalat koottiin samaan läjään. Kolmannen päivän iltapuolella saalis jaettiin pyytömiesten määrän mukaisiin kasoihin ja kasat arvottiin. Illalla täysinäiset veneet lähtivät alavirtaan.