Neljän vuosisadan ongintakirjat

1500-1600-luvut

Kirjapainotaitoa seuranneina vuosisatoina, 1900-lukuun mennessä, julkaistiin melkoinen joukko ongintakirjoja. Ajan pituuteen verrattuna niistä muodostuu ”harvaväliset, tihentyvät tikaspuut”. Jos taas vertauskohta on ajanjakso Claudius Aelianuksesta ja Makedonian Astraeusjoen kalastajista Richard de Fournivaliin ja De Vetulan runoon ja Dame Juliana Bernersin tutkielmaan onginnasta, on kuin palaisi aamunsarastuksesta tuhkapimeään avaruuteen, jossa sentään tuikahti jokunen valonsäde.

1800-luvulle saakka kirjat paneutuivat lähinnä syöttiongintaan, lisäten hitaasti perho-onginnan osuutta. Waltonista eteenpäin arvostustaan kasvattanut perho-onginta sijoitettiin usein teosten alkuun ja 1800-luvun puolivälin jälkeen ilmestyivät ensimmäiset perhokalastukseen keskittyvät teokset. Seuraavana esitellään pieni valikoima julkaistuja kirjoja ja niitäkin vain uutta tietoa koskevin osin, painottaen perho-ongintaa.

Nelisenkymmentä vuotta Bernersin teoksen jälkeen, vuonna 1539 ilmestynyt, aragonialaisen (espanjalaisen) sotilaan Fernandes Basurton eläkevuosinaan kirjoittama El Tratadico de Pesca (Pieni tutkielma onginnasta) oli osa laajempaa Dialogo del Cazador y del Pescador-teosta. Basurto käytti siinä antiikista lähtöisin ollutta kirjallista tekniikkaa, metsästäjän ja kalastajan vuoropuhelua, keskustelun aiheena pyyntitapojen vertailu, niiden hyödyt ja haitat.

Basurton tutkielmassa mainittuja perhoja pidetään (kuten Bernersilläkin) uppoperhoina; termiähän ei tuolloin vielä tunnettu. Espanjankielisessä tekstissä on viittauksia paikallisiin vesihyönteislajeihin, niiden elämäntapoihin, havainnointiin ja huomioimiseen perho-onginnassa. Jotkut pitävät teosta Espanjan vastineena aiemmin julkaistulle Bernersin teokselle. Toiset taas ovat olleet huomaavinaan yhtäläisyyksiä Izaak Waltonin reilun sata vuotta myöhemmin ilmestyneessä teoksessa, arvaillen Waltonin turvautuneen varhaisempien teosten (lähinnä Bernersin) lainaamiseen. Tuoreempi historiankirjoitus tarjoaa tähän pienen yllätyksen.

Perhokalastuksen historiasta kiinnostuneita on kiihdyttänyt tieto vähälle huomiolle jääneestä kalakirjasta, jonka kirjakeräilijä Chalmers Hallaman osti vuonna 1953 eräältä kirjanvälittäjältä, myyntiin tulleen pienen talon jäämistöstä löydettynä. Kirjasta puuttui (ainakin) kolme lehteä, mukana nimiösivu, joten kirjan nimestä ja tekijästä ei ollut alkuun mitään tietoa. Ainoana johtolankana oli kirjan lopun teksti ”Imprinted at London in Fleetestreate at Sign on Faulcon by Henry Middleton … Anon 1577.

Selvitystyö eteni vaiheittain. British Museum totesi kirjan aitouden. Kirjan löydettyä tiensä Yhdysvaltojen Princetonin yliopistoon Texasin yliopiston historioitsija Thomas P. Harrison löysi Edward Topsellin kirjasta The History of Serpents kommentin pienestä kalakirjasta, jossa mainittiin sen tekijän nimi mutta ei itse kirjan nimeä. Aikaa myöten Harrison onnistui selvittämään myös kirjan nimen. Hän julkaisi keräämänsä tiedot lokakuussa 1960 eräässä akateemisessa lehdessä. Tässä vaiheessa tieto jäi vielä pieneen piiriin, kunnes vuonna 1975 siitä julkaistiin juttu American Fly Fisherissä (vol 2, no. 2).

 

 

 

Kirjan tekijä oli kirkkoherra Samuel William, kirjan nimi The Arte of Angling, julkaisuvuosi 1577. Kyseessä on maailman toiseksi (tai kolmanneksi) vanhin kalakirja ja (näillä näkymin) maailman harvinaisin kalakirja, onhan tunnettuja kappaleita jäljellä vain yksi. Kirjasta on otettu uusintapainos vuonna 1958, varustettuna Otto V. Kienbuschin johdannolla kirjan historiaan. Uuden painoksen tekstit ovat rinnakkain nykyenglantia ja näköispainoksena alkuperäisestä kirjasta.

 

 

 

Kirjan esittelyyn on useampia syitä, yhtenä julkisanottu kommentti, että kirja on puuttuva lenkki Bernersin ja Waltonin/Cottonin väliltä. Bernersin tekstin ohella Walton ja ehkä Cottonkin olisivat saaneet vaikutteita tästä kirjasta ja etenkin tästä kirjasta. Kirjassa mainittujen perhojen nimet, kokonainen tekstikappale ja kirjan läpäisevä vuoropuhelutekniikka (johon Waltoninkin teoksen rakenne perustuu) viittaavat tähän. Kun vielä palautetaan mieleen aiemmin kuvattu Basurton teos ja jo siinä käytetty tekniikka, alkaa olla perusteita historian uudelleen arvioinnille.

Leonard Mascallin 1590 ilmestyneen teoksen, A Booke of Fishing with Hooke and Line osalla riittää maininta, että Bernersin teoksessa kuvatun, pitkäksi venähtäneen onkivavan rakenne näyttää säilyneen samanlaisena seuraavan sadan vuoden ajan. Mascallin teos perustui Bernersin (tai Williamin) teokseen, sillä lisäyksellä että hän esitti uusia ajatuksia kalanviljelystä.

Espanjalaisen Juan de Bergaran käsikirjoitus vuodelta 1624, El Manuscrito de Astogra poikkeaa ajalle ominaisesta käytännöstä, Bergara myöntää ulkomaisten kalastajien kirjoituksista saamansa vaikutteet. Bergaran espanjankielisessä käsikirjoituksessa kuvataan erään paikallisen kukkorodun (niska)höyhenten käyttöä taimenenkalastukseen tarkoitettujen perhojen sidonnassa. Myöhemmin (1825) Bergaran käsikirjoitukseen tehtiin laajennus, lisättiin siihen 41 perhoreseptiä (lähde: Manuscrito de Astorga-Perhokalastus Wiki).

Izaak Waltonin The Compleat Angler ja Charles Cottonin siihen tekemä laajennusosa esitellään erikseen, joten tässä yhteydessä ne ohitetaan maininnalla.

 

 

1700-luku

Richard Bowlker julkaisi vuonna 1747 teoksen The Art of Angling Improved ja hänen poikansa Charles 1774 sen toisen painoksen. Nimiölehdessä mainitaan teoksen sisältävän mm. perho-ongintaa, uistelua, perhonsidontaa ja luettelon Pohjois-Walesin kuuluisimmista kalapaikoista. Kalalajeista esitellään mm. lohi, taimen, harjus, hauki, ahven, karppi, lahna, turpa, salakka, kampela, ankerias, mutu ja simppu, samalla kuvaten niille soveliaita pyyntitapoja. Ajalle ominaisesti enemmän kuin puolet kirjan sisällöstä kuvaa muuta kuin perho-ongintaa.

Perho-ongintaa käsittelevässä osassa puhutaan mm. vavoista ja keloista, perukkeista, kalan tainnuttamisesta, sidontamateriaaleista ja perhonsidonnasta. Kuvataulussa on tarkat piirrokset 30 perhosta. Nykyisestä reseptikäytännöstä poiketen sidontaa kuvataan sanallisesti, ei kaavan mukaan edeten.

Teoksen perho-ongintaa käsittelevä osa on poikkeuksellisen hyvä. Richard Bowlker oli luonnon tapahtumien oivaltava havainnoitsija ja kuvaaja. Perhomallit olivat uusia ja sidontaohjeet tarkkoja. Useimmat perhoista ovat edelleen käytössä. Bowlker oli myös tehnyt tärkeän havainnon, että kalkkivirtojen ja kivipohjaisten jokien hyönteiskannat poikkesivat toisistaan. Se johti kahteen perholuettelon. Kirjassa kuvataan ylävirtaan tapahtuvaa kalastusta.

1800-luku

Ongintakirjojen määrä kasvaa melkeinpä eksponentiaalisesti; yhä useampi vavalla kalastava herrasmies julkaisee oman näkemyksen syötti- ja perho-onginnasta. Paikallisuus, maakuntien (kuten Walesin ja Skotlannin) vesistöjen, vesihyönteisten, niitä imitoivien perhojen ja sidonnan esittely rikastaa teosten sisältöä, nopeasti kehittyneiden välineiden esittely saa sekin lisää tilaa.

Vuosisadan avaa George Scotcherin 1800 ilmestynyt The Flyfisher’s Legasy. Hänen ansiokseen lasketaan mm. ehdotus perhon heittämisestä veden pintaan nousseen kalan yläpuolelle, tarjoten näin kalalle mahdollisuuden hakea kalan yli lipuva perho pinnalta – ensimmäisiä pintaperhon käyttöön viittaavia ohjeita.

Vaatimattomasta taittoasustaan huolimatta William Carrollin Edinburghissa 1818 julkaistu The Angler’s Vade Mecum on tärkeä teos. Kirjojen nimissä aiemminkin esiintynyt Vade Mecum on latinaa ja se tarkoittanee englanniksi go with me. Kirjassa on kaksitoista värillistä kuvasivua vesihyönteisistä; kuukausittain etenevissä luvuissa on lueteltu numeroitujen hyönteisen jäljittelyssä tarvittavat sidontamateriaalit. Luonnonsyöteillä ja kalalajien kuvauksilla on omat lukunsa. Valistunut arvaukseni on, että seuraavana esiteltävä Ronalds tunsi Carrollin teoksen ja hyödynsi sitä vieden omassa kirjassaan vesihyönteisten kuvauksen laadullisesti uudelle tasolle.

Alfred Ronald (1802-1860) vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Lontoossa, päästen viidentoista vuoden ikäisenä kirjapainoon oppipojaksi. Kolmetoista vuotta myöhemmin, 1830 Ronalds muutti Tixalliin, Staffordshireen, jossa seuraavana vuonna avioitui paikallisen tytön kanssa. Staffordshiren vuosina Ronalds kiinnostui perhokalastuksesta, opetellen sitä mm. Trent-, Blythe- ja Dovejoella. Samoina vuosina hän sai idean laatia sittemmin maailmanmaineeseen nousseeseen teokseensa The Fly Fisher’s Entomology (1836). Vuonna 1844 Ronalds muutti perheineen Dolgellyyn, Pohjois-Walesiin ja 1846 sieltä Breconiin, Etelä-Walesiin, ja edelleen Cwmbackiin, valmistaen siellä päätoimisesti kalastusvälineitä ja sitoen perhoja.

The Fly Fisher’s Entomology loi uuden teostyypin, perhokalastukselle tärkeiden vesihyönteisten esittelyn ja niiden liittämisen taimenen ja harjuksen ravintoon ja pyyntitapoihin. Piirrosaukeamilla, niiden vasemmalla sivulla on jäljiteltävien hyönteisten heimo-, suku- ja lajinimet ja oikealla sivulla väripiirrokset hyönteisistä ja niitä jäljittelevistä perhoista; yksinkertaista mutta nerokasta. Perhosidosten kaavat ovat omilla sivuillaan. Kirjan merkitystä kuvaa se, että se tunnettiin myös Suomessa ja sen 1922 painosta oli jopa myynnissä Schröderillä muhkeaan 250 markan hintaan.

Devonshireläinen lehtimies, kirjakauppias ja kirjailija George P. R. Pulman (1819-1880) toimi elämänsä aikana monena, mm. toimitti Yeovil Times sanomalehteä ja Pulman’s Weekly News and Advertiser viikkolehteä sekä Rustic Sketches nimisen kalastusrunojen kokoelman. Perhokalastusta käsittelevässä teoksessaan The Vade Mecum of Fly Fishing for Trout (1841) Pulman kuvasi (ennen Halfordia) tunnistettavasti pintaperhokalastusta ja teoksen 1851 ilmestyneessä kolmannessa painoksessa hän täydensi kuvaustaan esittämällä perhon kuivattamista toistuvin valeheitoin.

Kirjassa on hyvä kuvaus perhokalastuksesta. Ensimmäinen luku on tribuutti Waltonille, toinen kuvaa taimenen ja vähin lohenkin historiaa. Kolmas paneutuu hyönteisiin ja taimenen ravintoon, neljäs ja viides perehdyttävät välineisiin. Perhosidonnalla on oma lukunsa, ajatuksilla jäljittelystä omansa. Lopuksi käydään läpi kalastuskausia.

W. C. Stewartin vuonna 1857 ilmestynyt The Practical Angler on lisänä Skotlannin Edinburghissa julkaistujen ongintaoppaiden mallikkaaseen sarjaan. Kertaamatta kaikkea mitä oli aiemmissakin teoksissa, Stewartin kirjassa on vakuuttava kuvaus kalastajan etenemisestä vastavirtaan ja luonnonhyönteisten käyttäytymisen huomioimisesta pyyntitekniikassa, lisänä hyvät kuvat perhoista. Jo toinen kuvaus pintaperhokalastuksesta ennen Halfordia.

Francis Francisin A Book on Angling (1867) on teos, jota Alex Hintze sanoo käyttäneensä yhtenä lähteenään, laatiessaan 1883 Suomessa ilmentynyttä Krokfiske som sport och yrke samt kräftfångst kirjaansa. Francisin teos on yli 400-sivuinen, klassikon aseman saavuttanut tuhti opus, josta syöttionginta ja muu kalastus saavat yhä liki sata sivua. Itseäni viehätti aiheen käsittelyn perusteellisuus, laadukkaat perhokuvat, huolella tehdyt piirrokset ja mustavalkokuvien käyttö.

Frederic Halford on pintaperhokalastuksen legendaarinen nimi. Harvan miehen ajatuksilla on ollut niin paljon kantavuutta ja harva on ollut yhtä kiistelty hahmo. Pintaperhopuritanismin nimellä kulkenut suuntaus on (osin syystä) pantu Halfordin nimiin.

Ensimmäisen kirjansa Floating Flies and How to Dress Them Halford julkaisi 1886. Sen perhot hän oli kehittänyt yhdessä G. S. Marryatin kanssa. Muita Halfordin teoksia ovat mm. Dry Fly Fishing in Theory and Practice (1889) ja Dry Fly Entomology (1897). Halfordin päähänpinttymänä oli tehdä jokaisesta päivänkorentolajista oma jäljitelmänsä. Teoksessaan Modern Development of Dry Fly (1910) Halford päätyi 33 perusmalliin, joiden oli määrä ratkaista kuivaperhokysymys ikuisiksi ajoiksi. Nykytietämyksen valossa lajikohtainen jäljittely on tarpeetonta, toimeen tullaan vähemmällä.

Teksti: Sulo Tiainen