Harjus (Thymallus thymallus, L.)

Harjus sana mainitaan suomenkielessä ensimmäisen kerran Daniel Jusleniuksen sanakirjassa 1745. Sanaa on joskus arveltu germaaniseksi lainaksi, mutta todennäköisempää on että se on johdos sanasta harja, millä viitataan harjuksen huomattavan suureen selkäevään. Selkäevä onkin harjuksen varmin tuntomerkki. Siinä on 17–24 ruotoa ja varsinkin isoilla koirailla se on näyttävän näköinen.

Harjuksen iso selkäevä on kalan varmin tuntomerkki. Kuva: Ari Savikko

Harjuksen tieteellinen Thymallus thymallus (L.) tulee tuoreen harjuksen lievästä ajuruohon (Thymus) mausta, joka tosin häviää nopeasti kalan kuoleman jälkeen. Harjuksen ensimmäinen tieteellinen nimi oli Salmo thymallus (Linne 1761), joka viittaa siihen että se kuuluu lohikaloihin, mistä osoituksena on vain lohikaloilla oleva rasvaevä. Harjuksen tieteellinen nimi muuttui vuonna 1838 ja se oli Thymallus vulgaris (Nilsson), joka mainitaan vielä vuoden 1969 Suomen kalanimiluettelossa rinnan T. Thymalluksen kanssa.

Siperiassa, Alaskassa ja Kanadan länsiosissa tavataan meidän harjuksen lähisukulaista pohjanharjusta jonka tieteellinen nimi on Thymallus articus (Pallas). Se muistuttaa paljon meidän harjusta mutta sen selkäevä on värikkäämpi ja pilkutus hieman on hieman erilainen.

Tarkemmassa luokituksessa harjuksesta löytyy maailmalta seuraavat harjuksen alaluokat:

Thymallus arcticus (Pallas, 1776) – Arctic grayling
Thymallus baicalensis Dybowski, 1874 – Baikal black grayling
Thymallus brevipinnis Svetovidov (ru), 1931
Thymallus brevirostris Kessler, 1879 – Mongolian grayling
Thymallus burejensis Antonov, 2004
Thymallus grubii Dybowski, 1869

Thymallus grubii grubii Dybowski, 1869 – Amur grayling
Thymallus grubii flavomaculatus Knizhin, Antonov & Weiss, 2006 – Yellow-spotted grayling
Thymallus mertensii Valenciennes, 1848
Thymallus nigrescens Dorogostaisky, 1923 – Kosogol grayling
Thymallus pallasii Valenciennes, 1848 – East Siberian grayling
Thymallus svetovidovi Knizhin & Weiss, 2009 – Upper Yenisei grayling
Thymallus thymallus (Linnaeus, 1758) – Grayling
Thymallus tugarinae Knizhin, Antonov, Safronov & Weiss, 2007 – Lower Amur grayling
Thymallus yaluensis T. Mori, 1928

Kuva: Ari Savikko

Sukukypsyysikä ja – koko

Harjuksen sukukypsyys ikä ja koko vaihtelee eri harjuskantojen välillä. Myös genetiikalla on sormensa pelissä lisääntymisvalmiuden saavuttamiseen. Merkitystä on myös sillä onko kyseessä eteläinen vai pohjoinen kanta. Eteläiset kannat kutevat jopa kuukautta aikaisemmin kuin niiden pohjoiset lajikumppanit.

Syys-huhtikuussa Tornion-, Teno-, Näätämön- ja Paatsjoen vesistöalueilta pyydetyistä harjuksista tehtyjen sukukypsyysmääritysten perusteella pieni osa harjuksista oli kutukypsiä jo 2-3-vuotiaana. 4-vuotiaista sukukypsiä oli 35 %. Sukukypsien kalojen osuus oli yli puolet ikäryhmästä kuitenkin vasta 5-vuotiaiden, keskipituudeltaan 33,1 cm mittaisten harjusten kohdalla. Koko aineistossa 5-vuotiaiden harjusten keskipituus vaihteli vesistöalueittain 30,7–37,0 cm:n välillä ja keskiarvo oli 33,0 cm. 6-vuotiaista harjuksista puolestaan jo runsas 75 % oli sukukypsiä ja niiden keskipituus oli koko aineistossa 35,5 cm.

Kalojen sukukypsyysiän määrittämisessä käytetyn ns. 50 %:n säännön (puolet ikäryhmän yksilöistä on sukukypsiä) mukaan Pohjois-Suomen harjukset saavuttavat kutuvalmiuden aikaisintaan 5-vuotiaina ja keskimäärin 33 cm:n pituisina. Sen sijaan 100 %:n säännön mukaan harjukset olisivat kutukypsiä vasta 7-8 ikävuoden jälkeen ja ylitettyään 37–41 cm:n pituuden.

Kuva: Ari Savikko

Kutupaikat ja kutuaika

Erilaisissa ympäristöissä elävillä harjuskannoilla esiintyy yhteisiä piirteitä kutupaikan valinnassa. Tärkeimpiä kriteereitä kutupaikan valinnassa on pohjan laatu, ihanteellisin on raekooltaan 16–32 mm olevaa sorapohja. Optimaalisin veden syvyys kutupaikoilla on 30–40 cm ja virtaus 50–60 cm/s. Järvillä kutu tapahtuu hieman syvemmälle ja pohjan laatu voi vaihdella enemmän. Veden laadun suhteen harjus on vaativa. Se tarvitsee kirkasta happipitoista vettä ja reagoi helposti veden laadun muutoksiin. Myöskään vedet joiden lämpötila nousee säännöllisesti yli 20 asteen, eivät sovellu harjukselle.

Kutuaika on muista lohikaloista poiketen keväällä touko-kesäkuussa. Veden lämpötila säätelee kututapahtumaa ja sen tulee kohota n. 5 asteeseen ennen kuin kutuseremonia on valmis alkamaan. Tästä johtuen eteläiset kannat kutevat aikaisemmin kuin pohjoiset, jo toukokuun alkupäivänä. Esim. Rautalammen reitin harjukset kutevat 5.- 20.5., kun taas pohjoisimmat kannat vasta kesäkuun puolessa välissä.

Harjuksen mäti on varsin pientä, sitä on 9000–14000 kpl/litrassa, naaraan koosta riippuen. Kilon painoissa naaraassa on n. 5000–6000 mätimunaa, jotka se laskee useampaan kutukuoppaan ja yksittäisen naaraan kutupuuhat voi kestää jopa viikon. Yhden naaraan mädin voi hedelmöittää useampi koiras, joko yhdessä tai erikseen. Vaikka mädin kuoriutuminen tapahtuu muista lohikaloista poiketen verrattain nopeasti kudun jälkeen, vedenlämpötilasta riippuen 16–21 vuorokauden kuluessa, luonnossa kuolleisuus ennen kuoriutumista suurta yli 90 %. Tämä johtuu kutupaikoilla olevasta predaatiosta ja siitä että kaikki mäti ei hedelmöity. Myös samalla kutualueella olevat toiset harjukset voivat kaivaa jo valmiit kutukuopat kertaalleen auki. Kututapahtumassa kulkeutuu myös mätiä pois kutualueelta mädille sopimattomille alueille.

harjus on ainoa lohikala, joka kutee keväällä. Kuva: Ari Savikko

Mätivaihe kestää noin 3 viikkoa, vedenlämpötilasta riippuen. Kuoriutuessaan harjuksen poikasten koko vaihtelee 11- 14 mm. Ruskuaispussivaihe kestää 5-9 päivää jonka, jälkeen poikaset alkavat etsiä aktiivisesti planktonäyriäisiä. Noin kuukauden kuluttua ne ovat yli 30 mm pituisia ja ne voidaan erottaa silmämääräisesti nuoriksi harjuksiksi.

Harjus tarvitsee menestyäkseen erilaisia elinympäristöjä eri ikäkausina ja eri vuodenaikoina. Suurimmat vaatimukset harjus asettaa kutualueiden laatuun. Ihmisen toiminta onkin pilannut harjuskantoja juuri kutualueisiin kohdistuvien muutosten, kuten jokien patoamisten ja vesien laatuun vaikuttavien toimenpiteiden johdosta. Harjusvesiä on myös pilaantunut metsäojituksista aiheutuneiden kutupaikkojen liettymisen johdosta.

Harjus on virkistyskalastajien kala. Kuva: Ari Savikko

Alamitasta

Kutuikä on kaloilla perinnöllinen ominaisuus, eivätkä kaikki kalat tule sukukypsiksi saman ikäisinä. Myös sukupuolten välillä on eroja, koiraat tulevat kutukypsiksi aikaisemmin kuin naaraat. Osa harjuksista kutee ensimmäisen kerran vasta 6-vuotiaana, jolloin ne ovat pituudeltaan 34-37 cm. Harjusten keskimääräinen saaliskoko on 29-33 cm, joten suurin osa vanhempana ensi kerran kutevista pyydetään pois ennen ensimmäistä kutua. Sama koskee myös hyvin kasvavia yksilöitä, jotka ovat 32-34 cm:n pituisia jo 4-vuotiaina, mutta kutevat ensimmäisen kerran vasta 5-vuotiaina.

Tällainen pyynti pienentää kannan geneettistä pohjaa ja se voi pienissä populaatioissa olla kohtalokasta, varsinkin kun harjus on hyvin paikkauskollinen laji. Tämä tulisikin huomioida harjuksen alamitassa.

Kuva: Ari Savikko

Näin ollen huomattava osa kaloista joutui saaliiksi juuri mitan täytettyään ja ennen kuin ne ehtivät jatkaa sukua. Pohjoisten harjuskantojen uusiutumisen turvaamiseksi kalastusta pitäisikin ohjata vähintään 5-6-vuotiaisiin, keskipituudeltaan yli 34 cm:n kaloihin, joista suurin osa ehtii saavuttaa kutuvalmiuden ja lisääntyä ennen saaliskokoon kasvamistaan.

Vaikka harjuksen alamitta kalastusasetuksessa on 30 cm, voivat kalastusalueet halutessaan nostaa alamittaa. Esimerkiksi Inarin kalastusalue on nostanut Juutuajoessa harjuksen alamitan 35 cm:iin. Alamitan nosto turvaa sen, että yhä useampi harjus ehtii kutea ainakin kerran ennen joutumista saaliiksi.

Harjukseen ei kohdistu ammattimaista pyyntiä, joten vastuu harjuskannoista on vapaa-ajankalastajilla. Lait ja asetukset eivät kuitenkaan yksin riitä, sillä kaikki lähtee kalastajan omasta asenteesta. Jo nykyisen alamitan noudattaminen edesauttaisi harjuskantoja. Nostamalla alamitta 35 cm:iin, jolloin valtaosa harjuksista on kutukypsiä ja kuuden vuoden ikäisiä, saataisiin tulevaisuudessa nauttia paremmista harjuskannoista.

Kuinka suuri harjus voi olla?

Kalojen paino puhuttaa kalamiehiä jatkuvasti. Varsinkin vapautettujen kalojen painosta syntyy aika ajoin kiivasta keskustelua. Usein tiedossa on vain pituus ja paino on arvioitu.

Suurten harjusten mittaamisessa kannattaa olla huolellinen. Pituuden mittaaminen vapautettavaksi tarkoitetulta suurelta kalalta sentin tarkkuudella ei välttämättä ole helppo tehtävä, mutta onnistuu kyllä. Tarkkana kannattaa kuitenkin olla, on ikävä jos ennätyskalan tiedot jäävät epävarmaksi. Jos pituus on mitattu oikein, on painonkin haarukoiminen helpompaa, sillä elävän kalan tarkka punnitseminen on vielä vaikeampaa kuin mittaaminen.

Kuva: Ari Savikko

Jos tiedossa ei ole kuin pituus, yksi tapa tarkastella sitä kuin painava harjus käyttää kuntokerrointa. Se lasketaan painon ja pituuden (Pituus mitataan kuonosta pyrstön kärkeen) kuution suhteesta (k= paino, g /pituus, cm³) eli mitä painavampi tietynpituinen kala on, sitä suurempi kuntokerroin. Eri puolilta Lappia ja Koillismaata pyydettyjä 35- 60cm mittaisten harjusten kuntokertoimia tarkastelemalla saadaan selvyyttä asiaan. Tässä ovat edustettuina Lapista miltei kaikki vesistöalueet ja Koillismaalta suurimmat vesistöt. Harjuksia on pyydetty jokaisena vuoden aikana.

Harjusten kuntokertoimissa on alueellisia eroja. Järvissä harjukset ovat yleensä solakampia kuin jokivesistöissä, minkä vuoksi myös järviharjusten kuntokerroin on pääsääntöisesti matalampi kuin virtavesissä viihtyvällä harjuksella. Lisäksi eri jokivesien väliltä löytyy vaihtelua johtuen ravintotilanteesta, ja siitä kuinka kova ravintokilpailu on. Kalan painoon vaikuttaa myös sukupuoli ja ennen kaikkea pyyntiaika. Harjukset ovat hoikimmillaan, varsinkin naaraat, keväällä heti kudun jälkeen. Mutta keväällä mäti lisää naaraan painoa siten, että mädin osuus naaraan painosta 13–17%, eli kilon naaras harjukseen tulee noin 150 gramman mätilisä.

Kuva: Ari Savikko

Lihavimmillaan harjukset ovat syksyllä ennen kuin vedet ovat jäähtyneet. Ne ovat syöneet koko kesän ja ovat rasvaisia ja muutenkin hyväkuntoisia vastaan ottamaan talven ja kevään kutu huuman. Eli jos haluaa pyytää mahdollisimman lihavia harjuksia, kannattaa suunnata suurharjus vesille Syyskuun alkupuolilla. Tosin silloin sääolot ovat monesti oikukkaat ja se vaikeuttaa kalastusta joskus huomattavasti.

Matalin kuntokerroin jossa kala on vielä hengissä, on noin 0,4. Tällaiset kalat ovat voimakkaasti nälkiintyneitä ja monesti muutenkin sairaita. Suurimmillaan kuntokerroin on noin 1,1. Nämä kalat ovat lajinsa valioyksilöitä, lihavia jo silmämääräisesti. Tämän korkeampi kuntokerroin voi tosin olla naaraskaloilla hieman ennen kutua, jolloin mädin määrä on suurimmillaan. Suuren aineiston (19 000 kpl), joka on kerätty eripuolilta Suomea, kuntokertoimen keskiarvoksi tulee 0,829. Tätä voi käyttää ”normaali” kuntoisen harjuksen kuntokertoimena jos haluaa saada selvyyden kalanpainosta jos tiedossa ei ole kuin pituus. Jos otetaan tarkasteluun vain yli kilon painoiset harjukset, niin keskiarvo kuntokerroin hieman kohoaa. Yli kilon Harjusten keskimääräinen kuntokerroin on 0,910, joten suuret yksilöt ovat hieman paremmassa kunnossa myös tällä mittarilla mitattuna.

Ikä

Toinen tapa haarukoida sitä kuinka suuri harjus voisia olla on tarkastella kalan ikää. Suomessa vanhin ikämääritetty harjus on 15 vuotta. Suurin käytettävissä oleva suomu on 2,1 kg painoisesta harjuksesta, tämä yksilö oli iältään 14+ eli sillä oli menossa 15 kesä.

Harjus 2,1 kg

Kaloille voidaan laskea suomusta kasvu takautuvasti.

Harjuksen ikä voidaan määrittää suomusta. Kuva: Ari Savikko

Luetettavan kasvuennusteen tekeminen, eli kuinka suuri kala olisi jos se olisi saanut elää vielä esimerkiksi 5 vuotta, onkin jo vaikeampaa. Mutta jos aineistoa vanhoista kaloista on riittävästi, se voidaan tehdä ainakin suuntaa antavasti. Käsivarresta kerätyistä kahdestakymmenestä yli 9-vuotiaalle, hyvä kasvuisille, harjukselle on laskettu takautuva kasvu. Näille on tehty kasvuennuste ja sen mukaan harjuksen pitäisi pystyä elämään 25-vuotiaaksi saavuttaakseen 70 cm mitan. Eli kymmenen vuotta kauemmin kuin tähän asti vanhin ikämääritetty kala. 65 cm pituuden saavuttamiseen vaadittaisiin myös ikä ennätys, joka ei mikään mahdottomuus olisi.

Kuva: Ari Savikko

Kantojen välisestä kasvu eroista

Itämereen laskevissa vesistöissä harjuskantojen keskimääräinen kasvu vaihteli vähemmän kuin Jäämereen laskevissa vesistöissä. Iijoen harjukset kasvavat ensimmäisinä elinvuosinaan nopeammin kuin muiden Itämereen laskevien jokien harjukset, mutta niiden kasvu hidastui voimakkaasti neljännen kasvukauden jälkeen. Nuorissa ikäryhmissä Simo- ja Kemijoen harjusten kasvu oli samaa luokkaa kuin Tornionjoen harjuksilla, kun taas viittä vuotta vanhempina niiden kasvu oli parempi kuin muissa Itämereen laskevissa vesistöissä.

Vaikka Käsivarren harjusvedet ovat pohjoisilla leveysasteilla ja ylänköalueilla löytyy sieltä Suomen oloihin poikkeuksellisen hyvin kasvavia harjuskantoja. Tämä selittää osaltaan sitä että suurin osa Suomen suurharjuksista saadaan juuri sieltä. Kalastuspaineellakin on tietenkin tämän asian kanssa tekemistä. Teiden vieressä harjukset eivät vaan elä tarpeeksi vanhaksi.

Jäämereen laskevissa vesistöissä harjukset kasvoivat nopeimmin Koutajoen ja Paatsjoen vesistöalueilla. Näiden vesistöjen harjukset olivat 3-vuotiaita vanhemmissa ikäryhmissä keskimäärin 5 cm pitempiä kuin muiden alueiden harjukset. Näätämönjoen harjukset kasvoivat ensimmäisinä elinvuosinaan hitaimmin, mutta ne saavuttivat kasvussa Teno- ja Tuulomajoen vesistöjen harjukset kuudennen kasvukauden jälkeen.

Yleisesti ottaen pohjoisten harjuskantojen kasvu on hidasta, mutta kasvupotentiaali on yhä hyvä. Yli kilon painoisen suurharjuksen mittoihin kasvaakseen nopeakasvuisimpienkin kalojen täytyy kuitenkin elää vähintään 6-vuotiaaksi, mutta yleensä noin 8-9-vuotiaaksi tai vanhemmaksi.

Lapista löytyy myös hyväkasvuisia harjuskantoja. Kuva: Ari Savikko

Ravinto

Ravinnon käyttäjänä harjus on monipuolinen. Se kykenee siirtymään joustavasta ravinnosta toiseen, miksi se pärjää yleensä hyvin ravintokilpailussa muiden lajien kesken. Harjuksen pää, etenkin suu, on sen mallinen että pystyy vaivatta syömään sekä pohjasta että vedenpinnasta.

Päiväkorento kuuluu harjuksen ravintoon. Kuva: Ari Savikko

Reilu viikko kuoriutumisen jälkeen harjuksen poikanen on kuluttanut ruskuaispussinsa ja alkaa etsiä aktiivisesti ravintoa. Ne sieppaavat veden mukana kulkevia planktoneläimiä ja vesikirppuja. Vuoden vanhana harjukset ovat vajaan 10 cm kokoisia ja syövät jo aktiivisesti myös pinnasta, vaikka pääravinto koostuukin hankajalkaisten eri kehitysvaiheista ja etenkin surviaissääsken toukista. Pintavaiheen aikana niiden käyttätyminen muuttuu agressivisemmaksi ja ne alkavat myös puolustamaan omaa reviriään.

Aikuisen harjuksen ravinto vaihtelee vuodenajan mukaan. Talvella ja alkukesästä ravinto koostuu pohjaravinnosta, suosikkina vesiperhosen toukat. Kookkaat harjukset käyttävät myös jonkin verran kalaravintoa, lähinnä simppuja ja mutuja. Myös kotiloita löytyy yleisesti talvella harjusten mahoista. Muiden lohikalojen mäti kuuluu myös harjuksen ruokalistalle, mistä syystä sitä ei joillakin lohijoilla katsota hyvällä silmällä.

Vesiperhoset kuuluvat harjuksen mieliravintoon. Kuva: Ari Savikko

Kesällä harjukselle sopivan ravinnon määrä lisääntyy huomattavasti. Päiväkorentojen, koskikorentojen ja vesiperhosten kaikki kehitysasteet kelpaavat harjukselle. Myös muurahaiset ja muut hyönteiset jotka ovat joutuneet veden varaan ovat harjukselle kelvollista ruokaa. Erityisesti suuret aikuiset vesiperhoset ovat harjuksen suurta herkkua. Onpa ollut tapauksia että iso harjus on syönyt vedessä uivan sopulin.

Aikuisena harjuksella on oma reviiri. Suuret yksilöt valtaavat parhaat ruokailupaikat eli ne jotka ovat virtauksen suhteen edullisia. Tälläiset paikat ovat yleensä koskien niskojen yläosan kohdat jotka sijaitsevat lähellä uoman keskustaa. Jos tälläiseltä paikalta pyydetään alueen suurin kala pois, niin jonkin ajan kuluttua sen valtaa seuraavaksi vahvin yksilö.

Pienemmät yksilöt ruokailevat yleensä matalammassa ja virtaukseltaan hiljaisemmissa pääuoman sivussa olivilla alueilla. Niiden reviiri on myös pienempi kuin suurten yksilöiden.