Antiikin ajan kalastuksen kuvauksia

Antiikin aikana kalastuksesta kirjoittaneita ja heidän tekstejään oli liki mahdotonta sijoittaa kahteen kategoriaan; tietokirjoittaminen ja tarinoiden ylösmerkitseminen eivät tuolloin olleet vielä selkeästi eriytyneet omiksi ilmaisutavoikseen. Kalastuksesta kirjoittaneista esittelelyssä lyhyesti neljä taustaltaan erilaista, eri ajankohtina elänyttä oppinutta; Herodotos, Aristoteles, Aelianus ja Plutarkhos.

Herodotos (484-425 eaa) oli kotoisin Vähä-Aasian Halikarnassoksesta (nykyään Turkin Bodrum), tuolloin Persian hallinnassa olleesta kreikkalaisesta kaupungista. Herodotos matkusteli paljon ja kävi muun muassa Egyptissä. Loppuajan elämästään hän asui Ateenassa ja arvattavasti kirjoitti siellä teoksensa. Niiden esitystavan ja sisällön vuoksi häntä pidetään historian(kirjoituksen) isänä. Herodotos selitti historiallisia tapahtumia esittämällä erilaisia versioita ja vertailemalla niitä ja arvioimalla niiden todenperäisyyttä. Lukuisilla matkoillaan hän kuunteli myös ihmisten tarinoita. Tekstit koostuvat lyhyistä kertomuksista ja tapahtumien tiivistelmistä. Kuvaukset ovat värikkäitä. Suuri osa perustuu itse koettuun ja nähtyyn, mutta lähteenä on käytetty myös toisilta kuultua ja muiden tekstejä. Kerronta perustuu osin kronologiseen etenemiseen ja syy- ja seurausyhteyksiin.

Herodotoksen kuuluisa Historiateos julkaistiin suomenkielellä ensimmäisen kerran 1909 ja toistamiseen kaksiniteisenä 1964. Teos jakaantuu yhdeksään osaan. Kalastustapojen kannalta mielenkiintoinen on toinen osa (Euterpe), joka käsittelee Egyptin maantiedettä, taloutta, tapoja, kansoja ja historiaa ja niiden ohella Niilin tulvien syitä ja Niilin kaloja. Numeroiduissa tekstiosissa kuvataan mm. Niilin suiston rakennetta ja joen yläosaa tunnetulta osin, egyptiläisten arvostamia kaloja (mm. ankerias ja ns. suomukala; olisikohan ollut Niilin ahven), kalojen käyttämistä ravintona (kuivattuna, suolattuna, paistettuna ja keitettynä), Niilin suistoalueen kalojen kutuvaelluksia (kalanpoikasten kehittyminen mädistä oli jo tuolloin tunnettua) ja Moiris-järveä ja sen viereisten kanavien labyrinttiä ja niiden välisiä veden virtauksia ja kalojen kausittaisia vaelluksia niiden välillä.

Ateenasta kotoisin ollut Aristoteles (384-322 eaa) piti filosofikoulua Vähä-Aasian rannikolla, lähellä Troijan kaupunkia. Sieltä hänet kutsuttiin Pellaan, varttuvan Aleksanterin (Aleksanteri Suuren) kotiopettajaksi. Aleksanterin tultua kuninkaaksi Aristoteles palasi 335 eaa Ateenaan ja perusti (ilmeisesti Aleksanterin antamilla varoilla) oman koulun, jossa oli mm. laaja kirjasto, käsikirjoitus- ja karttakokoelmia ja luonnontieteellinen museo. Seuraavien kahdentoista vuoden aikana hän kirjoitti suurimman osan tuotannostaan, osan laajemmalle yleisölle, osan koulukunnan omaan käyttöön. Jälkimmäiset, parhaiten säilyneet teokset on ryhmitelty muun muassa logiikkaan, luontoon ja sen ilmiöihin, metafysiikkaan, filosofiaan, estetiikkaan ja politiikkaan.

Kalastuksen kannalta mielenkiintoisin on hänen eläinoppinsa, Historia animalium. Teos koostuu eläinlajien anatomian (nykyihmistä) oudoksuttavista kuvauksista. Aristoteles luokitteli eläimet kahteen kategoriaan, niihin joilla on verta ja niihin joilla ei ole. Edellisiin kuuluivat nisäkkäät, linnut, sammakkoeläimet, matelijat ja kalat. Mukana on yli sata kalalajia, lajeihin osuminen teoksen sivuilla vaatii vaivannäköä; mielenkiintoisia ovat mm. 9. osan 3. luku ja 25. luku.

Teosta tutkiessa on havaittu, että suurin osa siinä mainituista kaloista on peräisin Mustasta merestä, nykyisen Turkin rannikolta, joten on oletettu, että Aristoteles kirjoitti teoksensa ollessaan Lesvoksella noin vuonna 343. On ilmeistä että paikalliset kalastajat tunsivat Aristoteleen, tiesivät hänen luontoon kohdistuneen harrastuksensa ja toivat hänelle nähtäväksi pyydystämiään kaloja, kertoen niistä käytössä olleet nimet. Kalojen nimihistorian voi katsoa alkaneen alkaa Aristotelesta.

Osa lajinimistä on edelleen käytössä, sen sijaan lajikuvaukset tuntuvat oudoilta. Niillä on kuitenkin oma arvonsa. Harmittavaa että vaikka valtaosa Aristoteleen säilyneistä teoksista on julkaistu myös suomenkielellä, eläinoppi ei kuulu niihin. Teos on julkaistu englanninkielisenä, Aristotle’s History of Animals, George Bell & Sons 1883. Käännös on Richard Cresswellin ja sen pohjana on Schneiderin teksti. Aristoteleen katsotaan olleen ensimmäinen, joka ymmärsi systemaattisen taksonomian merkityksen, pääsemättä kuitenkaan sitä lähelle.

Aristotelen merkitys näkyy mm. siinä, että hän inspiroi kolmea renessanssin aikana kaloista kirjoittanutta; Pierre Belon (1517-1564), Guillaume Rondelet (1507-1566) ja Ippolito Salviani (1514-1572), muodostaen heidän teostensa kautta tiedon siirtymisen ajallisen sillan, aina systemaattisen luokittelun perustajaan, ruotsalaiseen Peter Artediin (1705-1735).

Claudius Aelianus (n. 170-235 jaa) syntyi vapautetun orjan poikana Praenestessä ja toimi Roomassa sofistikkona ja kreikkalaisen retoriikan opettajana. Aelianuksen kirjalliseen tuotantoon kuului mm. anekdoottien ja maalaisten toisilleen kirjoittamien rakkauskirjeiden kokoelma. Perhokalastuksen historiasta puhuttaessa muistetaan aina mainita Aelianuksen teos De Natura Animalium ja siinä ollut ensimmäinen tunnistettava kuvaus perhokalastuksesta. Seuraava lainaus on Larry Kollerin teoksesta Urheilukalastus (Tammi 1966), sivulta 11, suomennos Mauri Soikkasen ja alkujaan se on teoksen ruotsinkielisestä laitoksesta Sportfiske och sportfiskar.

He kiertävät koukun ympärille punaista villaa ja kiinnittävät villaan kaksi höyhentä, jotka ovat kasvaneet kukon heltan alla ja ovat väriltään vahaa muistuttavia. Heidän käyttämänsä vapa on kuusi jalkaa pitkä ja siima samanmittainen. Sitten kalastaja pudottaa vieheensä veteen. Värin houkuttelemana ja kiihottamana kala lähestyy ja … aukaisee suunsa, mutta joutuukin koukkuun ja katkera on todella sen nauttima pala, koskapa on joutunut kiinni (De Natura Animalium).

Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että Aelianuksen teksti ei ole silminnäkijän kuvaus; se perustui (antiikin yleiseen tapaan) kerrotun/kuullun pohjalta ylöskirjattuun tietoon. Lainaus on englanninkielisessä teoksessa (O. Lambert: Angling Literature in England, 1881) julkaistuista Aelianuksen kuvauksen alkusanoista. I have heard of a Macedonian way of catching fish and it is this: between Bercea and Thessalonica runs a river called the Astraeus …

Aelianukseen tiedetään oleilleen Roomassa, matkustelematta, joten ajalle ominaiseen tapaan hän on kuullut kuvauksen joltakulta ja kirjannut sen kirjaansa. Kuvaus on kuitenkin niin tarkka, että sitä ei ole aihetta epäillä.

Plutarkhos (n. 50-123 jaa) syntyi Khaironeian kaupungissa, opiskeli Ateenassa, vieraili monissa Kreikan ja Lähi-idän kaupungeissa ja ainakin kaksi kertaa Roomassa pitäen siellä luentoja. Suurimman osan elämästään Plutarkhos vietti Khaironeiassa, perusti sinne filosofikoulun, ja hoiti sekä siellä että läheisessä Delfoissa joitakin papillisia ja poliittisia tehtäviä.

 

Plutarkhosen kirjallisista töistä on säilynyt 48 elämänkertaa kreikkalaisista ja roomalaisista julkisuuden henkilöistä, joka on suomennettu nimellä Kuuluisien miesten elämänkertoja sekä lyhyitä kirjoituksia vaihtelevista aiheista. Plutarkhokselta ovat peräisin tunnetut ja moneen kertaan toistetut siimanteon ohjeet, jotka olivat käyttökelpoisia aina 1600-luvulle, silkkisiimojen tuloon saakka. Plutarkhoksen kuvaus Markus Antoniuksen ja Kleopatran kalastuksesta on hauskimpia elämään jääneitä kalatarinoita. Lainaus on Larry Kollerin Urheilukalastus-teoksesta, sivulta 13 ja suomennos lienee peräisin aiemmin mainitusta Plutarkhoksen teoksesta.

Eräänä päivänä Antonius ja Kleopatra olivat menneet veneellä kalaan. Antoniuksen onkea ei nykäissytkään, mikä aina on hämmentävää naisen läsnä ollessa. Niinpä hän käski joidenkin seurueen mukana olleiden palvelijoiden – joiden tehtävänä oli todennäköisesti panna täyt koukkuihin – mennä veneestä veteen ja panna jo saaliiksi saatuja kaloja hänen koukkuunsa. Heti hän alkoi saada niin paljon kaloja, että Kleopatran epäilykset heräsivät. Mutta hän vain ylisti Antoniuksen taitoja, kuten naisten tapana on, ja kertoi niille hovinaisille, joilta esitys oli jäänyt näkemättä, että heidän oli tultava seuraavana päivänä katsomaan suurta kalamiestä tositoimissa.

Seuraavana päivänä sukeltajat olivatkin Kleopatran lähettämiä. Antoniuksen koukkuun pantiin ”Pontoksen suolakala”, kuollut kuin kivi. Tuntiessaan nykäisyn Antonius veti ja iloa riitti. Joidenkin kertomusten mukaan Antonius yritti pelastaa nahkansa huomauttamalla, että vaikka kala ei ollutkaan niin suuri kuin hän oli odottanut, se varmasti oli vanhin sinä päivänä saatu.

Teksti: Sulo Tiainen