Juhani Ahon hengessä, koskivesien muutoksessa

 

Kuva: Anssi Uitti

 

 

Kansalliskirjailija Juhani Aho (1861–1921) oli intohimoinen perhokalastaja, kalatalouden edistäjä ja koskivesiemme kalakantojen puolustaja. Hänen julkaistu kalastusaiheinen kirjallisuutensa ajoittuu vuosille 1913–1922.  Hänen rakkain kalastuspaikkansa oli Huopanankoski, ja Huopanankoski tunnetaankin Juhani Ahon koskena.

Toisaalta koski symbolisoi koko suomalaista jokivesien muutosta: täällä ovat näkyneet niin vesivoiman hyödyntämisen, puunuiton, erilaisen rakennustoiminnan ja lopulta kalataloudellisen kunnostuksen aikakaudet. Koska Ahon lopputuotanto, hänen vaikutuksensa, kalastuskulttuurin muuttuminen  sekä monet koskivesien muutokset ajoittuvat maailmansotien väliseen aikaan, onkin valaisevaa kuvailla suurempaa muutosta ikään kuin Ahon ja Huopanankosken maisemista käsin.

 

Huopanankosken keskiuoma eli Kuninkaanväylä sillalta ylävirtaan. Kuva: Museovirasto

 

Huopanankoski virtasi vielä 1800-luvun puolivälissä villinä, vapaana ja varsin koskemattomana. Kylän kiinteämpi asutus ei ulottunut aivan kosken rantaan, ja lähinnä vain myllyt edustivat ihmisten rakennelmia. 1800-luvun jälkipuolisko toi kuitenkin metsäteollisuuden nousun siivittämän puunuiton perkauksineen: vuosien 1862-1864 “suuri ruununperkaus” muutti kosken keskiväylän neitseellisestä tilastaan vuolaaksi kuninkaanväyläksi. Perkaukset uiton sekä mylly- ja voimalatoiminnan merkeissä muuttivat kosken ilmettä myöhemminkin jatkuvasti, erityisesti vuosina 1947-1957. Tällöin ns. Louhun alue kosken itäreunalla menetti lopullisesti luonnontilansa.  Monet muutkin rakennelmat ovat vaikuttaneet maisemiin ja virtaamiin, mm. venäläisten vallitustyöt 1910-luvulla ja sillat (1880-luku, 1986). Nykyään kosken alkuperäisintä ilmettä edustaa lähinnä läntinen haara eli Saarensalmi.

Varhemmin syntyi riitoja etenkin myllytoiminnan ja uiton kesken. Viljaa jauhaneet myllyt saivat rinnalleen sähköä jauhavan laitoksen jo vuosisadan alussa. Uitto loppui vuonna 1966, mutta vuonna 1951 perustettu Huopanan Voima Oy muutti kosken itärannalla toimineen myllyn vuonna 1954 voimalaksi. Koko jokea hyödyntävän voimalahankkeen myötä Huopana joutui monen muun vesistön tapaan 1960–1980 -luvuilla “koskisodan” näyttämöksi – toisena osapuolena alkoivat esiintyä kalastus ja luonnonsuojelu. Viimeisin vaihe Huopanan historiassa, vuodesta 1993 alkaen toteutettu kunnostushanke, kuvastaa kosken luonnontilan ja kalataloudellisen arvostuksen nousua.

 

Välisuvanto oli Ahon mielipaikka. Sen länsirannalla vedestä kohoaa kosken varhaisiin onkiherroihin lukeutuneen Viitasaaren nimismiehen Durchmanin nimikkokivi. Kuva: Anssi Uitti

 

Vielä 1900-luvun alussa, Juhani Ahon kalastaessa Huopanankoskella, paikka oli kalamiehen paratiisi – vesivoiman hyödyntämisen ja uiton jo aiheuttamista muutoksista huolimattakin. Luonnonvarainen taimenkanta oli kosken helmi, mutta siinä viihtyivät myös tärkeimmistä pyyntikohteista siika ja säyne tavanomaisempien haukien, ahventen ja särkikalojen lisäksi. Reittivedet koskineen muuallakin Viitasaarella olivat taimenen suosimia, ja reittien järvet, joilla taimenet liikkuivat syönnöksellä, olivat kuuluja muikuistaan.

Taimenesta puhuttiin vanhempina aikoina mullosena tai lohena, koska järvilohta ja taimenta ei oltu vielä virallisemmin erotettu toisistaan. Kyseessä oli kokoero: mullonen, jota Ahokin mielellään perhosteli ja ihaillen kuvaili, oli koskessa viihtyvä yleensä alle kahden kilon kala, lohi puolestaan kookkaampi nousukala. Suurimmat Huopanankoskesta saadut taimenet olivat 7-8 -kiloisia, ja 4-5 kilon kalat olivat varsin yleisiä. Ennätyskala vapapyynnissä oli tiettävästi Bruno Alancon vuonna 1933 saama 8,3 kiloa painanut 84 cm pitkä taimen, emokalojen pyynnissä on saatu peräti 8,6 kiloinen.

 

Ahon ennätystaimenen malli Huopanan kalastushistoriallisessa näyttelyssä. Kala painoi 7,8 kiloa. Kuva: Anssi Uitti

 

Urheilukalastajien aina 1960-luvun alkuun asti tarkoin muistiin merkitsemät taimensaaliit olivat suurimmillaan 1800- ja 1900-luvun vaihteessa ja alkoivat heiketä 1930-luvulta lähtien. Koskirakentaminen, mm. Hilmonkosken patoaminen (1957) ja perkaukset vaikuttivat sittemmin luonnonkantoihin Viitasaaren seudun vesireiteillä. Saalistaimen muuttui vähitellen pääasiassa istutetuksi kalaksi. Oman osansa veivät jo aiemmin pienten taimenten pyynti koskilla, jopa kutuaikaankin harrastettu salakalastus ja tehostunut järvipyynti verkkoineen.

Myös muut kalalajit ovat kokeneet muutoksia. Ahon lastussaan ikuistama salaperäinen säyne on muuttunut entistä harvinaisemmaksi, toisaalta harjus on tullut etenkin viime aikoina istutuskohteeksi. Onpa koskeen istutettu kirjolohtakin kalastajille, ja ensimmäiset järvilohen poikaset istutettiin vuonna 1992. Huopanankosken ja muiden koskien kunnostuksen toivotaan luovan paremmat mahdollisuudet lohikalojen lisääntymiselle.

Kalanviljely oli osa kalavesien hoidon kehitystä ja alkoi Suomessa hautomotoiminnan kokeiluina 1800-luvulla. Evolle perustettiin vuonna 1892 valtion toimesta kalastuskoeasema ja kalanviljelylaitos. Vähitellen 1800- ja 1900-lukujen taitteessa perustettiin myös useita muita valtion omistamia tai valvomia laitoksia sekä yksityisiä hautomoita. Valtion valvomiin laitoksiin lukeutui myös Huopanan vuonna 1914 valmistunut “kalansiitoslaitos”, joka aloitti kalanviljelytoiminnan Keski-Suomessa.

 

Vuonna 1914 perustettu Huopanan kalanviljelylaitos oli alan ensimmäinen yksityinen toimija maassamme. Kuva: Anssi Uitti

 

Vaikka valtio ja kalatalousneuvonta tukivat laitoksia, oli niiden toiminta aina myös yksityisten ja yhteisöjen aktiivien työn tulosta. Huopanankosken laitoksen perustaminen oli pitkälti osa kalatalousneuvonnan eli Viitasaarelle vuonna 1908 sijoitetun Keski-Suomen maanviljelysseuran ensimmäisen paikallisen kalastusvirkamiehen, kalatalousneuvoja Elis Karhusaaren työtä. Juhani Aho vaikutti olennaisesti laitoksen syntyyn puhuessaan jatkuvasti arvostamiensa taimenkantojen hoidon ja viljelyn puolesta. Laitoksen hoidosta vastasi puolestaan ansiokkaasti Kokkojen suku, erityisesti Ahon haavipoikana nuoruudessaan toiminut legendaarinen kalastusmestari Eemeli Kokko, joka oli käynyt vuosina 1915–1916 Evolla kalastajakoulun. Laitos oli sotavuosia lukuun ottamatta kaikki toimintavuotensa eli vuoteen 1970 saakka hänen hoidossaan.

Hautomo viljeli erityisesti taimenta, mitä varten pyydettiin myös emokaloja. Toinen keskeinen kalalaji oli siika, lisäksi viljeltiin satunnaisemmin muikkua, haukea, kirjolohta ja harjusta. Vesi otettiin Huopanankoskesta ja johdettiin laitoksen alkuaan viiteen tavalliseen haudontakaukaloon ja neljään ns. “kalifornialaiseen hautomakoneeseen”. Laitoksessa ehdittiin tuottaa mm. lähes kaksi miljoonaa taimenenpoikasta ja noin 41 miljoonaa siianpoikasta.

Kalanviljelyn muutos ajoi laitoksen ohi ja se eli elämäänsä rapistuen entisellä paikallaan, jo vuolautensa menettäneen Savipuron varressa, kunnes kunnostettiin vuonna 2011 näyttelytoimintaan. Hautomotoiminnan lakattua jatkoi kalanviljelyä paikkakunnalla vielä 1980- ja 90-lukujen taitteessa Huopanan Voima Oy.

Kalastushallinnon ja järjestöjen kalavesienhoitotyö yleensä alkoi vähitellen 1800-luvun lopulla, jolloin kalanviljely oli eräs sen näkyvimpiä muotoja. Valtion kalastuksenhoito alkoi vakiintua, kun Keisarillisen Suomen Senaatin maanviljelystoimikunnan alaisuuteen perustettiin kalastustentarkastelijan virka vuonna 1860. Viran haltijat pitivät yllä Suomen varhaista kalastusmuseotakin aina vuoteen 1918. Vuonna 1892 perustettiin valtakunnallinen neuvontajärjestö Suomen Kalastusyhdistys, ja vapaa-ajankalastuksen keskusjärjestöt syntyivät 1900-luvun puolella – ensimmäisenä Suomen Urheilukalastajain Keskusliitto vuonna 1919. Kalastajien paikallisiksi yhteisöiksi syntyivät puolestaan kalastuskunnat ja kalastajainseurat.

Jo ennen virallisempaa toimintaa kalastajat ovat muun muassa siirtäneet kaloja vesistöistä toiseen, mistä valtiovalta jakoi autonomian ajan lopulla kalanistutuspalkintojakin. Kalastajien ja heidän yhteisöjensä aktiivisuus on ollut jatkossakin hyvin tärkeää – se on vain siirtynyt osaksi keskusjohtoista toimintaa.

Kalastusta on voitu hoitaa säätelemällä eli rauhoitusalueiden ja -aikojen sekä alamittojen ja pyydysrajoitusten avulla, toisaalta istutustoiminnalla ja kalojen lisääntymismahdollisuuksia parantamalla. Kalastuksenhoitotyö on vauhdittunut etenkin 1980-luvulta alkaen, kun yhteisöt ovat aktivoituneet entisestään mm. kalastusalueiden perustamisen myötä.

Koskivesillä hoitotoimia ovat olleet etenkin kalanhaudonta, istutustyö, kalateiden rakentaminen, uiton haittojen vähentäminen sekä pyynnin säätely. Näissä asioissa Huopanankosken kalamiehet – Juhani Aho ja Kokot kärjessä – olivat Suomessa eräitä varhaisia edelläkävijöitä ja puolestapuhujia.

Huopanankoskella oltiin suomalaisen urheilukalastuksen juurilla. Suomalaisella kalastuksella on erikoispiirteensä, jotka juontuvat esihistorialliselta ajalta ja eräkaudelta saakka. Vuotuisrytmi ja eri pyyntitapojen kirjo ovat säilyneet läpi vuosisatojen. Vanhasta ravinnonhankinnasta siirryttiin rahatalouden voimistuttua ensin ammattipyyntiin ja lopulta vapaa-ajankalastukseen, jossa virkistykselliset seikat ovat ruoanhankintaa tärkeämpiä. Samalla kalastajat ovat keskittyneet niihin menetelmiin, jotka mielihyvää eniten tuottavat.

Varsinainen urhei­lu­ka­lastus alkoi muovautua Suomessa 1800-luvun jälki­puo­lis­kolla ulko­maalaisilta saaduista vaikut­teista. Sitä har­joitti­vat kor­keassa asemas­sa olevat ja va­rak­kaat hen­ki­löt. Var­hai­nen ur­heilu­kalastus oli lä­hinnä koski- ja vapa­kalas­tus­ta perhoilla ja muillakin vieheillä, mihin oli saatu vaikuttei­ta ete­nkin englanti­lai­sesta kos­ki­ka­las­tukses­ta. Ensimmäisiä urhei­lu­kalas­tajia oli­vatkin mat­kusta­vai­set eng­lanti­laiset her­rasmies­kalasta­jat. Tär­keitä ur­hei­luka­las­tus­paik­koja olivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alus­sa esi­mer­kiksi Vuo­ksi, Koitajo­ki-Pie­lisjoki, Tammer­koski ja Pun­ta­rin­kos­ki. Vähitellen perhokalastuskin – urheilukalastuksen keskeisenä muotona – on siirtymässä laajempien kansankerrosten harrastukseksi, sulautumassa koko kansan harrastamaan vapaa-ajankalastukseen.

Sama kehityskulku kuvastuu myös Viitasaaren ja Huopanankosken seudulla. Järvipyynnissä käytettiin vanhastaan isku-, koukku-, sulku-, saarto- ja verkkopyydyksiä, ja koskilla lisäksi suuria patolaitteita aina 1900-luvun alkuun saakka. Suurimmat pyydykset, järvipyynnin nuotat ja koskien padot, vaativat toimiakseen useiden talojen pyyntikuntia sopimuksineen.

Virkistyskalastuksen tuloa edusti osaltaan viitasaarelaisen K.V. Hanellin Kymönkoskelle vuonna 1886 perustama kalastusvälinetehdas, joka valmisti vuosikymmenet laajalti suosittuja ja palkittuja uistimia, siimoja, keloja, perho-onkia ja koukkuja. Varhaista urheilukalastusta kuitenkin symbolisoi eniten Huopanankoski, joka oli aikanaan eräs maan tärkeimmistä kohteista lajissaan. Ahon ja muiden aikalaisten kalastuksessa alkoi näkyä myös itsenäinen suomalainen urheilukalastuskulttuuri – Aho käytännössä vakiinnutti Suomeen käsitteen “urheilukalastaja”.

Juhani Aho ei ollut suinkaan Huopanankosken ensimmäinen “onkherra”. Keski-Suomen koskilla liikkui ulkomaalaisiakin urheilukalastajia, ja jo vuonna 1887 ilmaantui Huopanankoskelle onkimaan muuan tukkiasioitsija Räsänen. Urheilukalastusta hallinnoivat hänen jälkeensä monet muut isännät seurueineen. Perusperiaate oli näistä ajoista alkaen se, että jakokunta vuokrasi kosken kalastusoikeudet urheilukalastajille.

Juhani Ahon aika koskella koitti vuonna 1906, kun hän vuorineuvos William Ruthin vieraana ollessaan tutustui koskeen ja sen silloiseen vuokraajaan tohtori E.W. Lybeckiin. Pohjattoman taimenten tartunnan saanut Aho kalasti tästä alkaen Huopanalla aina vuoteen 1920, ja hän oli myös kosken vuokraaja vuodesta 1909 alkaen. Ajalta muistetaan Ahon legendaariset kalakaverit, W. Ruthin (1839 – 1913) ja E.W. Lybeckin (1864 – 1919) lisäksi mm. varakonsuli Conrad Rosenlew (1875 – 1929), asemapäällikkö Rudolf Ahonius (1865 – 1933), insinööri Georg Holm (1863 – 1923) ja pankinjohtaja J.O. Wasastjerna (1861 – 1938).

 

Urheilukalastajaklubin jäsenenä pitkään oli SUKL:n puheenjohtajana toiminut Professori Ernst Ehrnrooth, joka on tässä 1930-luvun kuvassa poikansa ja pojanpoikansa kanssa Huopanan sillalla. Kuva Suomen Urheilukalastajain Liiton kuva-arkisto.

 

Juhani Ahon kuoltua vuonna 1921 moni kalatovereista oli saman vuoden syksyllä mukana perustamassa Huopanan Urheilukalastajaklubia, joka vuokrasi kosken jakokunnalta viideksi tai kymmeneksi vuodeksi kerrallaan aina vuoteen 1961. Klubin ajalle oli – itse suomalaisen kalastuskulttuurin aikakirjoihin jääneen pyynnin ohella – tunnusomaista tasapainottelu kalavedenhoidon, omistuksen, uiton ja vesivoiman hyödyntämisen välillä. Tähän kysymyskenttään klubin kausi tavallaan loppuikin, kun kosken vesivoiman lisäämistä halunnut jakokunta ei lopulta enää jatkanut vuokrasopimusta.

Klubin jälkeen alkoi ns. “korttikoskiaika”, kun kalavedenomistaja alkoi myydä koskelle kalastuslupia. Koski on jatkanut virtaamistaan näihin päiviin valtakunnallisesti tunnettuna lupakohteena. Paitsi jokivesien käyttömuotojen, myös niiden kalastusmahdollisuuksien muutoksen kannalta Huopanankoski on heijastellut hyvin laajaa suomalaista kehityskaarta.

Juhani Ahon aikaan ja yhä jatkossakin kalastettiin koskilla pitkälti hyvien englantilaisten oppien mukaan. Toisaalta oli käytössä laaja arsenaali kotikutoisia, jopa esihistoriaan kurkottavia suomalaisia viehekalastuksen alkumuotoja – nirhoja, rakseja ja kalajäljitelmiä. Yhtä kaikki, saaliin saamisen riemuun osattiin jo yhdistää välineiden toimivuus – halu pitää niitä notkeina käden jatkeina.

Aho käytti perhokalastuksessaan mielellään melko järeitä 12 – 14 jalan pituisia kahden käden perhovapoja, joilla saattoi mainiosti päästää valloilleen klassisen lohiperhostelun salat. Aho ehti kalastaa yhdenkädenvavalla elokuussa 1920,  Conni Rosenlewiltä lainaamallaan vavalla Huopanan vanhalla sillalla,  elokuussa 1920 parin viikon ajan.

Elettiin vielä aikaa, jolloin perhokalastajat olivat rautaa, mutta siimat luonnonmateriaa.  Siispä perukkeina käytetyt gutit piti liottaa vedessä, siimalangat kuivattaa ja huolehtia koko ajan kestävyydestä – langan vahvin kohtahan oli sama kuin se heikoin.

Huopanankosken perhoista muistetaan iäti Juhani Ahon kirjoituksissaan kelaamat klassiset mallit: March Brown, Zulu, Dusty Miller, Jock Scott, Silver Gray, Orange Mallard. Aho oli jäljitelmäteorian kannattaja, hän tutki kosken hyönteisiä luoden myös uutta.

Elokuun lopulla parveileva vesiperhonen potamophylax latipennis kiihotti Ahon vuonna 1914 sidottamaan Hardyn tehtaalla perhojäljennöksen, jolla hän hyvällä menestyksellä sai taimenia. Tutummat perhomallit, etunenässä March Brown, takasivat kuitenkin aikakirjoihin jääneet saaliit.

Juhani Aho kalasti myös muilla koskilla ja kirjoittikin niistä. Esimerkiksi Kalkkis­tenkos­ki on jäänyt perhokalastuksen historiaan ennen kaikkea omien perhomalliensa ansiosta, joita koskella käytettiin maailmalla tunnetumpien taimen- ja lohiperhojen ohella. “Kalkkisten vaalea” ja “Kalkkisten tumma” syntyivät ja vakiintuivat Kalkkisten Kalastusklubin parissa 1910-20 -luvuilla ja tulivat kuuluisiksi osin Ahon kirjoitusten ansiosta.

 

Georg Holm ja Juhani Aho esittelevät taimen- ja haukisaalistaan Huopanalla. Juuri tästä tapahtumasta kertoo Ahon lastu ”Uistin”. Kuva: Kansallisarkisto

 

Juhani Aho oli yhtä aikaa sekä kynämies perholla että perhomies kynällä. Juhani Ahon kansalliskirjailijaroolia vasten tuntuu usein kummajaiselta miettiä hänen asemaansa suomalaisen eränovellin uranuurtajana. Siinä missä useimmat metsästys- ja kalastuskirjailijat ovat rajoittaneet ilmaisunsa aihepiiriinsä, Ahon osalta voidaan puhua suuren kirjailijan antamista helmistä kyseiseen marginaalikirjallisuuteen – hän lienee silti etäistä sukua vaikkapa harmonisen pohjoiskarjalaisen tunnelmamaalaajan Jouko Puhakan ja Lapin pastissien legendan A.E. Järvisen omassa genressään vahvalle ilmaisulle. “Kalalastujen” hektinen, tunnekylläinen ja syvällinen luonnon kokemisen kiehtova maailma ehti aueta täysiin mittoihinsa vasta kirjailijamestarin kuoltua.

 

 

 

Ahon kalastajakirjailijan taidot eivät jääneet sanataiteiluun. Kalastuksessaankin tarkka ja pohtivainen mies otti oivaltavasti kantaa kalataloudellisiin kysymyksiin. Hän jaksoi kantaa huolta aloittelevien urheilukalastajien opastamisen tärkeydestä sekä vesien- ja kalastonhoidon merkityksestä. Ahon panos maamme vanhimman vapakalastajien etujärjestön Suomen Urheilukalastajain Liitton (SUKL 1919) perustamisessa oli ratkaiseva.

Monet kalataloudelliset uudistukset, kuten vesirakentamisen haittoihin ja kalanviljelyyn liittyvät, muhivat Ahon päässä jo ennen niiden siirtymistä komiteoiden pöydille. Ja jos kyseiset päätökset tehtiin, oli Aho myös valmis tekemään työtä niiden eteen käytännössä.

Teksti: Ari Lappalainen

Video Juhani Ahon haavipojan matkassa: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/03/04/juhani-ahon-haavipojan-matkassa-huopanankoskella

 

aho

Kuva: Suomen Kalakirjasto