Helge Heikkinen: Hopeaparvien perässä Islannin vesillä

Suomalaisen valtamerikalastuksen värikkäät vaiheet

Helge Heikkinen syntyi Helsingissä 1910. Hän oli merikapteeni, ja tuli tunnetuksi lukuisista merta käsittelevistä kirjoista. Vuonna 1981 ilmestyneessä kirjassa Hopeaparvien perässä Islannin vesillä Heikkinen kertoo perusteellisesti suomalaisen valtamerikalastuksen värikkäistä vaiheista. Kirja perustuu kirjoittajan omiin kokemuksiin ja arkistojen huolelliseen tutkimiseen.

 

 

Suomalaisten harjoittama valtameripyynti oli oma erikoinen ajanjakso suomalaisessa kalataloudessa. Pohjaa sille loi suomalaisten varhainen jäämerenpyynti jo 1800-luvulla. Sillin valtameripyynti alkoi heinäkuussa 1929. Pohjois-Atlantin pyynnin aloitti hankolainen konsuli, kauppaneuvos H. A. Elfving, joka perusti Elfvingin kalastuslaivue Oy:n. Vuonna 1931 perustettiin Loviisan Kalastus Oy. Pyynnin kannattavuuden huononnuttua nämä kaksi yhtyivät vuonna 1936 Suomen Kalastus Oy:ksi.

 

 

Sotavuodet katkaisivat toiminnan, mutta työ jatkui vuonna 1946, kunnes yhtiön omat laivat olivat vesillä viimeisen kerran vuonna 1953. Kalatehtaat Hangossa ja Loviisassa jatkoivat toimintaansa muiden yrittäjien ja tuontikalan turvin.

Sotien aiheuttaman kuuden vuoden tauon jälkeen sillinkalastus jatkui vaihtelevalla onnella vuosina 1946–76. Siten suomalaiset harjoittivat valtamerikalastusta kaikkiaan 42 pyyntikautena. Pyydystetyn sillimäärän tuorepaino oli yhteensä 104.177.500 kg.

Suomen Kalastus oyn työhönottokirje sillinkalastukseen

1930-1950 silliapajilla oli monia muitakin yrittäjiä, toiminnan jäädessä kuitenkin useilla vuoteen tai pariin. Jalostajan kalastus Oy kalasti silliä vuodet 1954 – 1961. Toiminnan keskeinen jatkaja oli Rymättylän ylpeys, vuonna 1949 perustetun Rymättylän säilyke Oy:n Saukko-laivasto. Se kalasti silliä Atlantin vesillä vuosina 1951–1976. Kun yhtiön kokenut toimitusjohtaja Toivo Saarni kuoli ja pyyntikielto jatkui, viimeinen pyyntialus myytiin Islantiin. Se merkitsi Suomen valtamerikalastuksen päättymistä.

Kalastus valtamerellä ja työ maissa oli työvoimavaltaista, raskasta kausityötä. Esim. Elfvingillä oli 1930-luvun alussa 7 laivaa, jotka työllistivät 400 henkeä. Neljällä Saukko-laivalla oli 70-luvulla työssä 75 henkeä. Palkka laivoilla määräytyi saaliin mukaan, mikä lisäsi työn riskiluonnetta. Vapaa-aikaakin jäi, mutta kaikki tapahtui luonnon ja sillin karuilla ehdoilla. Alkuaikoina töissä oli mukana paljon naisia, koska he olivat etenkin kalankäsittelyssä käteviä, mutta laki kielsi “laivapiikomisen” vuonna 1937.

 

 

 

Kirjan tekeminen oli Heikkiselle pitkä projekti. Ensimmäiset päiväkirjamerkinnät hän teki Norjassa kesällä 1929. Teoksen perustana on omakohtainen Jäämeren ja Islannin rannikon tuntemus, Heikkisen toimittua siellä kolmessa roolissa: kalastajana, perämiehenä ja päällikkönä.

Suomen jatkosodan vuosina, asemasodan jatkuessa hän kirjoitti laajahkoja matkakuvauksia kalastuksesta Islannin särkillä. Sodan ratkaisuvaiheessa työ oli vielä kesken. Rauhan palattua hän kaivoi käsikirjoituksensa esiin ajatellen, että olisi tärkeä kirjoittaa suomalaisen islanninkalastuksen historia. Siihen tarvittavien lisätietojen ja valokuvien löytäminen osoittautui kuitenkin vaikeaksi, sillä alan tutkimus oli laiminlyöty.

Lopulta teoksen laatiminen tuli mahdolliseksi, kun asianomaiset viranomaiset, varustajat, kalastajat, ja merenkulkijat tarjosivat hänelle apuaan, mikä teki mahdottomalta tuntuneesta tehtävästä totta. Arvokkaiden tietojen lisäksi hän sai käyttöön yli 2000 alkuperäistä, harvinaista valokuvaa.

 

 

Kirja ilmestyi yli 50 vuotta ensimmäisten päiväkirjamerkintöjen jälkeen, vuonna 1981, Alea-kirjan kustantamana. Hopeaparvien perässä Islannin vesillä on perinpohjainen selvitys yhdestä merkittävimmästä ajanjaksosta suomalaisessa kalastusperinteessä.

Kirjasta on myös 300 kappaleen numeroitu, nahkaselkäinen erikoispainos, joka on varustettu tekijän omisteella.