A. E. Järvinen jätti lähtemättömän jäljen eräkirjallisuuteen

Aarne Erkki Järvinen (1891–1963)

Järvisen vaikutus suomalaiseen eräkirjallisuuteen on kiistämätön. Hän loi tyylin josta tuli eräkirjallisuuden ”standartti” 40–50- luvulle. Hänen maalaileva tyylinsä, luonnon ihannointi ja kairojen kauneuden ylistys loi hänestä Suomen tunnetuimman eräkirjailijan.

Monet etelän ihmiset loivat lappikuvansa Järvisen kirjojen kautta, mikä lisäsi lapin eksotiikkaa ja loivat lapista mielikuvaa pyyntiveristen paratiisina.

Paradoksi on että hän oli metsäammattilainen joka vastasin pohjoisimman Suomen talousmetsien hakkuiden suunnittelusta, aikaan jolloin tehometsätalous alkoi saada otteen Suomen metsänhoidossa. Näkyvinä muistoina noista ajoista on vieläkin näkyvissä olevat ”Osaran aukkoina” tunnetut hakkuu alueet.

Järvinen syntyi Helsingissä 13.7. Hän valmistui ylioppilaaksi 1912 ja metsänhoitajaksi 1915, minkä jälkeen hän hakeutui vakituiseen työhön Lappiin. Järvinen toimi vuosina 1915–1958 Rovaniemellä Metsähallituksen metsänarvostelijana ja myöhemmin ylimetsänhoitajan vakanssilla arvioimistoimiston johtajana. Parhaiten hänet kuitenkin tunnetaan kirjoistaan, jotka ovat suomalaisen eräkirjallisuuden klassikoita. Hän oli myös taitava maalari ja hänen taulunsa ovat keräilijöiden arvostamia.

Järvisestä on kirjoitettu elämänkerta, Kairanviemä (ISBN-13: 978-951-1-21113-6). Se ilmestyi Otavan kustantama 2006 ja sen ovat kirjoittaneet Petteri Holma ja Risto Pyykö. Kirjassa on 333 teksti- ja 24 kuvasivua. Teos sisältää 3-sivuisen bibliografian Järvisen tuotannosta.

Järvinen kuoli Helsingissä 27.81963.

Vaikka Järvisen kirjat eivät varsinaisia kalakirjoja olekaan, niiden merkitys suomalaiseen eräkirjallisuuteen on niin merkittävä, että hänen tuotantonsa ansaitsee oman esittelyn.

Romaanit ja eräkirjat:

Erämaan valo. Kertomus. Nimim. Erkki Jauri (1925)
Tapion taloissa. Eränkäyntejä Lapissa ja Perä-Pohjolassa (1930)
Suurissa metsissä. Eränkäyntejä Lapissa ja Perä-Pohjolassa (1932)
Salojen suuria ja pieniä (1934) (Näköisp., 2. p. 2000)
Salojen valtias. Kertomus karhusta ja ihmisistä (1934) (2. p. 1999)
Hankien tarinoita ja muita kertomuksia suurilta saloilta (1936)
Turkisriistan pyynti (1941) (tietokirja)
Viimeiseen hengenvetoon. Kamppailuja suurissa erämaissa (1942)
Rauhaton erämaa. Kamppailuja sodassa ja sodan varjossa (1945)
Tervaksentuoksuinen erämaa. Tarinoita pohjoisilta palkisilta (1949)
Erämaan lastuja. Uusia tarinoita pohjoisilta palkisilta (1949)
Omilta kairoilta. Uusia tarinoita pohjoisilta palkisilta (1951)
Tunturi huutaa (1953)
Erätulien loisteessa. Novelleja kairoilta (1955)
Ihmisiä suurilla selkosilla (1955)
Valitut tarinat (1956),uudistettu painos Lapin-sarjassa (1978)
Kirjeitä kairaltani (1957) (2. p. 1999)
Rikas elämä (1960)
Ihmisen osa. Tarinaa sodanjälkeisiltä vuosilta (1961)
Viimeisellä vedenjakajalla (1962)
Särkyvää kirkkautta (1963)
Lasisiipi (1964) (näytelmä, Rovaniemen teatteri 1966)
Viimeinen kesä: Arvitin kanssa Tuntsan lohijoella (1996)

 

 

 

Video: A. E. Järvinen pelkäsi massakulttuurin Lapin-valtausta  http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/e-jarvinen-pelkasi-massakulttuurin-lapin-valtausta

 

Aarne Erkki Järvinen: Viimeinen kesä, Arvitin kanssa Tuntsan lohijoella

Järvisen vaikutus suomalaiseen eräkirjallisuuteen on suuri. Hän loi tyylin, josta tuli eräkirjallisuuden ”standardi” 40–50- luvulle. Järvisen käyttämä maalaileva tyyli, luonnon ihannointi ja kairojen kauneuden ylistys teki hänestä Suomen tunnetuimman eräkirjailijan.

Monet etelän ihmiset loivat lappikuvansa Järvisen kirjojen kautta, mikä lisäsi Lapin eksotiikkaa ja loi siitä mielikuvaa pyyntiveristen paratiisina. Olivatpa hänen kirjansa joillekin innoittaja muuttaa Lappiin asumaan. Järvisellä oli runsas lukijakunta, hänen kirjansa taitavat olla ainoita eräkirjoja Suomessa, jotka ovat nousseet myyntitilastojen kärkeen.

Paradoksi on, että Järvinen oli metsäammattilainen, joka vastasi pohjoisimman Suomen talousmetsien hakkuiden suunnittelusta, aikana jolloin tehometsätalous alkoi saada otteen Suomen metsänhoidossa. Jälkinä noista ajoista on vieläkin näkyvissä olevat, ”Osaran aukkoina” tunnetut hakkuu alueet.

Järvinen syntyi Helsingissä 13. 7. 1891, valmistui ylioppilaaksi 1912 ja metsänhoitajaksi 1915, minkä jälkeen hän hakeutui vakituiseen työhön Lappiin. Järvinen toimi vuosina 1915–1958 Rovaniemellä Metsähallituksen metsänarvostelijana ja myöhemmin ylimetsänhoitajan vakanssilla arvioimistoimiston johtajana. Parhaiten hänet tunnetaan kuitenkin kirjoistaan, jotka ovat suomalaisen eräkirjallisuuden klassikoita. Hän oli myös taitava akvarellimaalari ja hänen taulunsa ovat keräilijöiden arvostamia.

Petteri Holma ja Risto Pyykö kirjoittivat Järvisestä elämänkerran Kairanviemä ,Otava 2006. Kirjassa on 333 teksti- ja 24 kuvasivua. Teos sisältää 3-sivuisen bibliografian Järvisen tuotannosta. Järvinen kuoli Helsingissä 27.8.1963.

Vaikka Järvisen kirjat eivät (viimeistä lukuun ottamatta) ole varsinaisia kalakirjoja, niiden merkitys suomalaiseen eräkirjallisuuteen on niin merkittävä, että hänen tuotantonsa ansaitsee esittelyn. Tuotantoon kuuluvat: Erämaan valo. Kertomus. Nimim. Erkki Jauri (1925), Tapion taloissa. Eränkäyntejä Lapissa ja Perä-Pohjolassa (1930), Suurissa metsissä. Eränkäyntejä Lapissa ja Perä-Pohjolassa (1932), Salojen suuria ja pieniä (1934) (Näköisp., 2. p. 2000), Salojen valtias. Kertomus karhusta ja ihmisistä (1934) (2. p. 1999), Hankien tarinoita ja muita kertomuksia suurilta saloilta (1936), Turkisriistan pyynti (1941) (tietokirja), Viimeiseen hengenvetoon. Kamppailuja suurissa erämaissa (1942), Rauhaton erämaa. Kamppailuja sodassa ja sodan varjossa (1945), Tervaksentuoksuinen erämaa. Tarinoita pohjoisilta palkisilta (1949), Erämaan lastuja. Uusia tarinoita pohjoisilta palkisilta (1949), Omilta kairoilta. Uusia tarinoita pohjoisilta palkisilta (1951), Tunturi huutaa (1953), Erätulien loisteessa. Novelleja kairoilta (1955), Ihmisiä suurilla selkosilla (1955), Valitut tarinat (1956), uudistettu painos Lapin-sarjassa (1978), Kirjeitä kairaltani (1957) (2. p. 1999), Rikas elämä (1960), Ihmisen osa. Tarinaa sodanjälkeisiltä vuosilta (1961), Viimeisellä vedenjakajalla (1962), Särkyvää kirkkautta (1963), Lasisiipi (1964) (näytelmä, Rovaniemen teatteri 1966) ja Viimeinen kesä: Arvitin kanssa Tuntsan lohijoella (1996)

A.E.Järvisen kesällä 1996 löydettyä käsikirjoitusta  (Viimeinen kesä) pidettiin suurena tapauksena. Totta on ainakin se, että Kustannusosakeyhtiö Ajatuksen 1996 kustantama teos on Järvisen ainut puhtaasti kalastusaiheinen teos. Mielenkiintoa lisää sen keskittyminen yhteen jokeen, itärajan taakse jääneeseen tarunomaiseen Tuntsaan.

Tuntsajoella on sijansa vanhemman polven kalamiesten muistoissa ja tunnoissa. Ennen sotia Kuolajärvi (vanha Salla) kuului Suomelle. Värriötuntureilta ja Sauoivalta alkunsa saava 200 kilometrinen Tuntsajoki laski erämaapitäjän halki Koutajärveen ja Vienanmereen. Tuntsaan nousi runsaasti lohta. Lisäksi joessa oli hyvä harjus- ja taimenkanta ja suvannoissa tuikki siikaa.

 

 

 

Ei ihme että elämäntyönsä Lapin metsien taksaattorina tehnyt metsänhoitaja Järvinen osui retkillään Tuntsalle, vastasihan hän alueen kartoitustyöstä. Ensimmäinen käynti tapahtui 1933. Sen jälkeen hän kuuden vuoden aikana vieraili siellä yhä uudelleen. Viimeinen kesä kertoo vuoden 1939 kahdesta viimeiseksi jääneestä retkestä joelle.

Tuntsalle oli kaksi reittiä; autolla Yläkurttiin ja veneellä sauvoen kohti latvavesiä tai veneellä Tenniöjokea ylävirtaan ja Tenniöjärven Muotkalahdesta joko vedenjakajaa kävellen tai Naalijokea laskien; molemmat hitaita ja raskaita kulkea.

Heinäkuun retki alkoi Yläkurtista. “Vihdoinkin koitti hetki, jota olin hartaasti odottanut ja suunnitellut. … Evästä oli veneessä varattuna pitkiksi ajoiksi ja kaikki siteet ‘sivistyneeseen’ maailmaan katkesivat”

Toverinsa Arviti Alatalon kanssa Järvinen sauvoi yhä ylemmäs latvavirroille. Jossakin vaiheessa mennyt vaihtuu nykyhetkeksi. Valatunturi, Hannu-ukon koski, Punaväylä, Haravakiven koski, Ruskeakivi, Magania, Pautatsisuvanto, Mustakorva, Rukousköngäs.

Joella Järvisen mieli vapautuu ja kieli maneroituu. Kirjailija näkee luonnon valonäytelmänä pastellisävyineen, ilman kirkkautta helisevänä, maiseman utuharsoina etenkin aamuauringossa. Viimeinen kesä-teoksessa mestari onkin lyyrisimmillään. Toistuvasti miehen tekee mieli pysähtyä ja ajatella “keveitä siveltimenvetoja akvarellipaperille, värien levenemistä ja sulautumista toisiinsa”. Mutta ei ehdi, on kiire ylävirtaan.

Matalavetisellä joella, heinäkuun lämmössä, viikon matkan jälkeen lohipytty on yhä tyhjä. Kun sitten Hanhipokamassa Silver Doctoriin iskee lohi, väsymys karisee. Miehet terästäytyvät ja teksti muuttuu puhekieliseksi. Jotain samankaltaista on Lidmanin parhaissa taimenkuvauksissa.

Arviti huopaa venettä pakoilevan lohen perään, mestari herkistää jarrua, pitää vapaa pystyssä ja seuraa siiman hupenemista. – “Vapa on sittenkin ehkä liian heikko, sanon, siimaa ainakin saisi olla enemmän. Souda, souda… noin lisää vauhtia! Kohta siima loppuu… Jopahan pysähtyi …Jo lähtee taas… Kas noin… Tuossapa nyt tulee aivan pinnassa… tulee helposti… Haluaako levätä? Nyt nousee, kaatuu kyljelleen. Koukku alle varovasti ja nykäys.”

On aika jatkaa maalailua. “Olen tavannut jälleen Tuntsan, kaivatun Tuntsan. Noin aurinko säkenöi, noin virta vierii ylhäällä ja alhaalla. Tuossa on lohi jaloissani, suurena, hopeisena ja erämaa henkäilee ympärillä… Koko erämaa on meidän, Arvitin ja minun”.

Kapeutuvaa ja madaltuvaa jokea sauvoen yhä ylöspäin. Perholohia tulee lisää ja ne suolataan pyttyyn ja tuohiropeisiin. Vetämäsuvanto, Venesuvanto, Ahmaojansuu, Vaatsin, Naltiojyrhämä, Sankarijoensuu, Karhukämppä … paikkoja riittää. Pian ollaan Nuoluskönkään alla.

Mikä Viimeisessä kesässä viehättää? Kieli se ei ole eikä tapahtumien kulkukaan, Järvisellä on parempaa tekstiä. Ehkä viehtymys johtuu hänen kuvaamansa toiminnan luonteesta. Kalamies jos kuka on löytöretkeilijä. On mukava tutkia karttoja, tuumailla miltähän tuokin paikka näyttäisi.

Tuntsan kohdalla kyse on myös joen kauneudesta ja ylivertaisuudesta kalapaikkana, aikana jolloin sinne ei ole ollut asiaa kuuteenkymmeneen vuoteen. Ei muualle kuin Sallan puolelle jääneille latvasuvannoille ja viime vuosina alemmas erikoisluvalla.

Kirjassa on viitisenkymmentä mustavalkokuvaa., eivät mitään mestariotoksia, mutta oma viestinsä niissä on. Kirja olisi jäänyt vajavaiseksi ilman epätarkkoja, sävyttömiä ja osin suttuisia kuviaan. Niistä näkee joen luonteen, veneen mallin, perhonuiton ja lohisaaliin. Ehkä vaikuttavin kuva on Karhukämpän läheisiltä harrivirroilta.

Tärkeitä kirjan nautittavuuden kannalta ovat kartat. Näyttää että Järvisen kynänjäljiltä ne olisi piirretty uudelleen. Verratessa ylintä osaa Suomenpuolen nykyisiin karttoihin, havaitsee niissä samaa nimistöä kuin Järvisen kartoituksessa.

Kesän 1939 toinen retki on päättymäisillään. Kiivettyään Tuntsan ja Tenniöjärven vedenjakajalle Järvinen katsoo taakseen. “En tiennyt edessä olevia kohtaloita, mutta minut valtasi aavistus, että Tuntsa jää nyt minulta iäksi. Näin vielä virtojen kimaltelevan syvällä allani, tummien metsien reunustamana. Koetin houkutella virtojen näyt mukaani. Onnistuinkin”

Järvinen aavisti (tai tiesi) tulevan. Rauhanteossa Kuolajärvi ja Tuntsa jäivät itärajan taakse. Taisi olla onni, ettei WSOY sodan jälkeen julkaissut kirjaa. Viisikymmentä vuotta myöhemmin koettiin se ilo, kalamies-nostalgikot saivat sytykkeen ikävälleen.

 

Lappi-kuvan muotoutuminen suomalaisessa kuvataiteessa ennen toista maailmansotaa