Perinteinen pyyntikulttuuri eli kukoistustaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa
Jääkauden jälkeisten 10 000 vuoden näkökulmasta suomalaisen kalastuksen tekniikat, materiaalit, pyynnin organisointi ja saaliin hyödyntämistavatkin olivat toki jo moneen otteeseen muuttuneet, mutta se ei ollut verrattavissa siihen teknistaloudelliseen ja sosiaaliseen muutokseen, joka alkoi 1800-luvun lopulla. Samoihin aikoihin, kun painokoneet alkoivat enemmälti jyskyttää kalastusalan kirjallisuutta, alkoi nousta myös ammattikalastus, kalateollisuus ja välinevalmistus. Millaista oli itse kalastus vanhan hyvän kalastusalan kirjallisuuden aikaan?
Esihistoriallisessa Suomessa kalastus oli pääelinkeino. Asumukset sijaitsivat vesien äärellä ja asuinpaikkaa vaihdettiin pyynnin vuotuiskierron mukaan. Vanhimmat asuinpaikka-, pyydys- ja kalanluulöydöt ovat noin 10 000 vuoden ikäisiä. Esihistoriallisella ajalla alkunsa saanut erävesien kaukokalastus jatkui kausiluonteisena paikoin 1600-luvulle saakka. Kaukaisten kalavesien, erämetsien ja kaskien luokse syntyi vähitellen pysyvää maanviljelysasutusta. Eräkauden jälkeen kalastuksesta tuli kiinteän asutuksen omavaraistalouden kulmakivi. Sen rytmi niveltyi muiden maaseudun töiden vuotuisrytmiin.
Ammattikalastus voimistui 1800-luvulla meri- ja jokialueilla sekä vuosisadan lopusta alkaen järvialueilla. Kalan myyntitulot auttoivat siirtymistä rahatalouteen. Nykyaikaisen vapaa-ajankalastuksen juuret ovat syvällä historiassa, ja se toisaalta alkoi urheilukalastuksena 1800-luvulla. Pyynnin ikivanhat elementit, huvi ja hyöty, säilyivät kaupungistuvassa Suomessa. Toisaalta vaikutteet olivat levinneet ulkomailta saakka.
Järvi-, joki- ja merialueidemme vuotuiskalastuksessa on käytetty monia erilaisia tekniikoita. Perusmenetelmiä käytettiin jo esihistoriallisessa ja keskiaikaisessa kalastuksessa. 1800-luvun lopulta lähtien alkoi ennen näkemätön innovatiivinen kehitys, joka näkyy monin tavoin kalastuskirjallisuudessammekin.
Pyyntitekniikoita on varhain myös ryhmitelty, missä asiassa kunnostautui ensimmäisenä prof. U.T. Sirelius teoskokonaisuutensa Suomalaisten kalastus I-III (1906-1908) alkuteksteissä. Myöhemmät kalastustekniikan ryhmittelyt ovat pitkälti perustuneet tähän Sireliuksen “päänavaukseen”.
Vanhoista pääpyyntimenetelmistä erottuu ensinnä isku-, pisto-, silmukka- ja haavipyynti. Tämä näköyhteyteen perustuva pyynti yhdistää yhä tänään kalastusta metsästykseen, jahtiin.
Atrain ja haavi olivat yhä 1900-luvun alussa hyvin merkittäviä kalastusvälineitä, ajatellaan vaikkapa perinteistä rantavesien tuulastusta ja koskiemme lohikalojen lippoamista.
Koukkukalastus on vanhimpia pyyntimenetelmiämme. Passiivisessa koukkupyynnissä käytetyt launi ja kolmikärkinen puukoukku, nokkanen, ovat tarkoituksenmukaisina pyydyksinä säilyneet käytössä pyynnin alkuajoista asti mateenpyynnissä. Launi on kaksikärkinen, puusta tai luusta tehty kalatikku, kolmikärki on tehty havupuun luutuneesta alaoksasta. Erilaisia passiivisten syöttikoukkujen pyyntiviritelmiä on ollut käytössä runsas valikoima sekä kesä- että talvipyyntiin. Tehokkain passiivinen koukkupyynti, pitkäsiimakalastus, oli tunnettu viimeistään 1500-luvulla.
Nykyään suosituksi nousseella aktiivisella koukkupyynnillä on pitkä esihistoriansa. Puusta ja luusta tehtyjä yhdistelmäkoukkuja käytettiin sekä aktiivisessa että passiivisessa pyynnissä jo varhaiskampakeraamisena aikana, jolta ajalta on onkipyynnin merkkeinä myös kivisiä ongenpainoja ja joitain luukoukkuja. 600-luvulta alkaen löydettyjä suuria väkäsellisiä rautakoukkuja on voitu käyttää yhdistelmäkoukkujen tavoin. Ensimmäisissä pilkeissä oivallettiin yhdistää ongen teräosa vieheen muotoon hiottuun kivivarteen. Pilkkejä on ollut käytössä jo noin 5 000 vuotta sitten. Vanhimmat uistimet, ns. lehtiuistimet ovat valettuja vaskiuistimia. Niiden vieheosa on kalan hahmoinen, joten ne muistuttavat idealtaan kivisiä pilkkejä. Muinaisessa lohiongessa oli kalannahalla päällystetty koukku vieheenä painon perässä, myöhemmin koukut kiinnitettiin vieheen muotoiseksi valettuun kiiltävään metallipainoon. Aktiivisen pyynnin välineistö on myöhemmin valtavasti kasvanut ja monipuolistunut onkimisen, pilkinnän, uistelun ja perhokalastuksen kehityksen myötä.
Meri- ja järvialueiden sulkupyynti on käsittänyt merta-, katiska- ja rysäpyynnin. Vanhastaan mertoja on ollut myös jokipyynnissä. Sulkupyynnissä kalan vapaa liikkuminen estetään ohjaamalla se veteen pystytetyllä seinämällä eli johteella pyydykseen. Vitsamerran ja liistekatiskan juuret ovat jo kivikaudessa. Ne ja myöhäisempi rantarysä ovat kauan olleet kalastuksen peruskalustoa. Merran koko, muoto ja seinämien sekä nielun materiaali on määräytynyt käyttöyhteyden mukaan. Merroilla on pyydetty paitsi kalaa, myös nahkiaisia, rapuja ja hylkeitä. Sulkupyydyksistä suurin on ammattikalastukseen 1800-luvulla kehitetty isorysä. Lohikalojen pyyntiin aluksi tarkoitetun isorysän on arveltu kehittyneen lohi- ja siikapotkuista.
Jokiemme historiallisen patopyyntilaitteet kuuluvat maailman suurimpiin kiinteisiin kalanpyydyksiin. Ei ihme, että ne olivat vanhassa kalataloudellisessa kirjallisuudessammekin tärkeällä sijalla. Kivi- ja puurakennelmin virtoihin aikaansaadut nousukalojen levähdyspaikat ovat olleet jo esihistoriallisena aikana tunnettuja pyyntipaikkoja. Sana pato on kalapatoa merkitsevänä sanana perua suomalais-ugrilaiselta ajalta. Pato muodosti kalan kulkutielle esteen, kostepato suojapaikan, johon nousseet lohikalat saarrettiin nuotan tapaan käytetyllä verkolla.
Tainio-, lana- ja karsinapadoissa pato on este, jossa oli yksi tai useampia pyydyksin varustettuja aukkoja. Tainio-, lana- ja karsinapadot olivat pyyntiyhtiöiden yhteisesti rakentamia ja käyttämiä.
Jo esihistoriallisella ajalla alkunsa saaneet rantapadot olivat yksityisten talojen omille rannoilleen pystyttämiä kevätkesän pyydyksiä. Alkujaan rantapadossa oli pyydyksenä vain padon päähän viritetty potkuverkko, mutta jo keskiajan lopulta lähtien siihen sijoitettiin potkun lisäksi merta tai lana tai molemmat. Vanhin asiakirjatieto lohitokeesta eli -padosta on vuodelta 1347 Kokemäenjoelta. Patoja on pystytetty myös poispäin vaeltavia ankeriaita varten.
Kalaparvien saartamiseen perustuva nuottakalastus on ollut sekä merenrannikon että järvien vanhan omavaraiskalastuksen kulmakivi ja myöhemmin myös ammattikalastuksen tärkein pyyntitapa. Meillä on ollut huomattavan myöhään käytössä povettomia nuottia, joita pienen jalaksellisen kuuritsan lisäksi olivat vata, ina, arri, lohikulteet ja suvisilakkanuotta eli isonuotta, josta varhaisimmat tiedot ovat 1300-luvulta. Samalta sataluvulta mainitaan myös suuri peränuotta. Perällisistä eli povellisista nuotista suurin on meripyynnin talvinuotta, jolla oli jo 1400-luvulla vankka sija etelärannikolla ja lounaisessa saaristossa. Talvinuotat olivat 8-12 talon yhteisesti omistamia ja käyttämiä suurpyydyksiä. Järvillä on vuosisatojen ajan pyydetty sekä suomukalaa että muikkua nuotilla. Järvipyynnissä oli useimmilla rantaa omistavilla taloilla oma keskipovellinen rantanuotta. Laatokalla ja eräillä Kannaksen järvillä oli pyydyserikoisuutena povellinen yksireitinen kierrenuotta, jota käytettiin mm. nieriän kutupyynnissä.
Maailman toistaiseksi vanhimman käsiverkkopyydyksen jäänteiden löytyminen Antrean Korpilahdelta osoittaa Suomessa heti jääkauden jälkeen asuneiden metsästäjä-kalastajien osanneen kehittyneen kalastustekniikan. Aikojen kuluessa materiaalisia ja teknisiä parannuksia kokeneesta verkosta on tullut pyynnin koko vuotuiskiertoon soveltuva, lähes kaikkien kalojen pyydys. Verkon ottavuus perustuu yhä, kuten myös kymmenen vuosituhatta sitten, sen silmien ottavuuteen. Siksi on aina pyritty valmistamaan mahdollisimman ohutlankaisia verkkoja. Tästä aiheesta kirjoitettiin aikoinaan runsaasti mm. Suomen Kalastuslehdessä. 1900-luvun puolivälin jälkeen verkon silmien ottavuus parantui materiaalikehityksen ansiosta. Verkko tuli entistä kestävämmäksi ja helppokäyttöisemmäksi. Se vaikutti jatkossa pyyntitavan suosioon sekä ammatti- että kotitarve- ja virkistyskalastuksessa. Verkkopyyntimme monitahoisuudesta kertoo mm. Suomen Kalastusmuseon verkkokokoelma: mukana ovat erilaiset hylje-, lohi-, siika-, haili- ja silakka-, muikku-, norssi- ja suomukalaverkot sekä aikansa todelliset uutuudet: silakan ja lohen ajoverkot.
Esihistoriallinen, keskiajan ja uuden ajan kalastus oli vielä pääosin rantapyyntiä avovedestä kalojen kutu- ja parveutumisaikoina. Kalastuskirjallisuutemme nousun aikoihin kalavettä voitiin jo 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa käyttää ympärivuotisemmin ja kalastaa ulappavesillä.
Merkittävä syy tähän oli itse kalastuskirjallisuus, joka paneutui hyvin innovatiivisesti pyyntitekniikan kehittämiseen.
Ari Lappalainen